Siperian taju

Suosikkejani kuvauskohteena olivat ihanat venäläiset ikkunat.
Läpi Venäjän Mongolian rajalle asti perusmalli oli sama, tuo meillekin vanhoista taloista tuttu kolmio. Meilläkin oli lapsuudessani punainen talo, jossa oli juuri tuollaiset ikkunat, valkeat ikkunanpuitteet ja iso lasitettu veranta. Venäjän kielestä tuleekin sana akkuna/ikkuna, venäjäksihän se on akhno. Venäjällä ne vain ovat koristeelliset. Jos ei maalia riitä koko taloon, ainakin ikkunanpielet pyritään maalaamaan. Suosikkiväri on sininen, rohkeiden lila. Monet sanovat, että sitä samaa harmaata talonrähjää koko Siperian radanvarret ovat täynnään.

Niin, ovatkin. Mutta piipuista tulee savu. Kun ei parempaa ole ollut, ehkä pieni purkki maalia. Ja Siperiassa puuta on talven tarpeiksi. Pihoille ja pientareille oli ajettu kuormia, miksi niitä sanotaankaan, se kaareva puunrungon osa, joka jää kun tehdään lautoja. Monenmonta klapin tekijää näimme. Totta kai toivoisin, että sydän-Venäjällä ihmisillä olisi varaa parempaan. Eläminen maaseudulla muistutti lapsuuteni asumista 50-luvulla. Pihojakaan ei silloin parturoitu koneilla, luonnonkukatkin saivat kasvaa.

Siinä moneen kertaan mietin, miten venäläispainotteista suomalainen kulttuuri oikein on. Niin tuttua monilta osin. Meidän Tirilän kylämme lapsuudessani ja osin vieläkin, oli aivan samanlaisia mökkejä ja taloja täynnä (vaikkakin yleinen väritys meillä on ollut punavalkoinen), oli perunamaa, kukkapenkitkin samoja perinteisiä kukkia, jotka Suomessa ovat hävinneet pihoilta huonosti menestyvien ulkomaanlajikkeiden tieltä. Minäkin toin magnolian Ruotsista Australian muistoksi, toiveena että se kasvaisi täälläkin! Perunamaa, tilliä, kurkkuja, kaalia kasvatettiin. Asfalttia ei oltu nähtykään. Ja meilläkin kasvatettiin kaneja, että saisin lämpimän turkin. Jouluporsas pääsi hetkeksi sisään taloon meidän lasten iloksi. Kanat kotkottivat pihamaalla ja mummo suuttui retevälle kukolle, joka hyökkäsi päälleni. Kukko joutui pihapölkylle sen tien. Ja Tessu, pystykorva, ei ollut kettingin päässä kiinni. Kuvassa on Taigan raitilla tavattu pystykorva. Samanlaisia pihoja, samanlaisia koivuja, pientareita ja puronvarsia oli 9000 kilometriä Siperian halki itärajaltamme Kauko-Itään. Pohjois-Uralilla maisema muistutti monin paikoin Lappia. Uralin vuoret olivat yllättävän matalia. Niitä silmä sai oikein hakea. Katso, tuolla vähän enemmän kumpuaa, sankan havumetsän takana.
Kauko-Itä, ihmettelimme. Ovat Venäläiset osaneet työntyä taloinensa ja tapoinensa kauas. Vanhoja taloja ei vain ole voinut purkaa, koska uuteen ei ole ollut varaa. Siperian pohjukoilla kerättiin mustikat ja sienet talteen ja niitä myytiin tien varsilla. Ja Uralin Pihlaja soi niin Suomessa kuin koko Venäjällä. Kaihokin on samanlaista. Onko?

Istutin viime kesänä lokseja, syysleimuja ja ne voivat tavattoman hyvin. Niitä meillä oli Tirilän pihalla pitkä rivi. Mitähän haen nyt, eläkkeelle jäädessäni. Haenko tuota lapsuuden tunnelmaa. Myönnän, jotain siitä haluaisin takaisin! Ainakin harjaneilikoita vielä istutan! Siemenet on jo ensi kesäksi. Kosmoskukka oli ehkä suosituin Venäjällä. Sitäkin voisin kylvää.