Merten Taakse

Työtoverini Kari lauloi ja soitti kitaralla oman sävellyksensä, myös sanoitus on Karin, kahvitellessamme Pakilassa viimeisenä työpäivänäni 30.9.2009.
Kari lauloi tämän saman laulun vuosia sitten ja jo silloin se kosketti. Onhan siinä jotain sellaista, mikä saa entisen merimiehen muijan sielun värähtelemään. Ja muistelemaan entisen elämän Tyynen Valtameren rantoja. Entisen elämän, sanoinko? Ehkä, jos niin on käydäkseen, kävelen niillä rannoilla vielä ensi vuonna, yli 20 vuoden jälkeen.

Merten Taakse

sä kutsui mut laivaan me tahdomme merten taakse
sä kutsuit mut laivaan me löydämme merten taakse
uuden maan tuulien tuoksuilla leikkivät rannat kartoitamme
uuden maan huikean kauniit muodot avautuu omanamme

sä kutsuit mut laivaan on suuntamme merten taakse
sä kutsuit mut laivaan me kuljemme merten taakse
uuden maan kirkkaana kulkeva päivä valloittaa sydämemme
uuden maan suurien salaisuuksien arvo arvaa emme

saa yhteistä maailmaa laivamme keinuttaa
saa yhteistä maailmaa laivamme keinuttaa

Elämäni muuttuu kertaheitolla tänään

Viimeinen työpäivä. Nyt. Tänään. Eläkematkankin tein jo vähän varaslähdöllä.
Päivä päivältä tuntuu upeammalta.

Mitä aion tehdä? Savipotteja. Viemäri-ja putkiremontin kotitalossani.
Nukkua välillä pitkään. Kirjoitella. Lukea. Marjastaa. Sienestää. Kasvattaa syyslokseja ja tyrnimarjoja.

Ja vaikka mitä!

Lama-temppeli eli Yonghegong

Luostarin aukion penkillä nukkui nuori nainen, munkit ottivat toisistaan valokuvia. Ilmeisesti nämä munkitkin olivat vieraijoita. Munkit puhuivat puhelimeen. Jotkut juttelivat munkkien kanssa. Jotkut pyörittivät pientä rukousmyllyä kädessään. Turistit ottivat ujostellen valokuvia munkeista. Olisivat munkit tulleet kuvaan, jos heiltä olisi kysynyt. Lapset leikkivät. Perheet järjestelivät ikivanhojen puiden katveeseen kevyen välipalan. Ilmapiiri oli leppoisa ja seesteinen.

Otan mielelläni kuvia, joissa ihmiset ovat mukana ja tekevät mitä kulloinkin on tekeillä, rukoilevat, istuvat penkillä, ottavat valokuvia. Toiseksi, otan kuvia yksityiskohdista ja sellaisista asioista, joita ei postikorteissa tai kuvakirjoissa yleensä näe. Temppelissä kävelin useita tunteja ja istuin puistonpenkillä katselemassa mitä siellä tapahtuu.

Temppeleitä oli toistakymmentä aueten toinen toisensa perään ja sivuille. Jokaisessa temppelissä oli rukoilijoita tasaisena virtana, jotka polttivat suitsukkeita ja asettivat ne niille varattuihin metallikaukaloihin temppeleiden edessä. Ihmettelin tullessani, kuinka kymmeniä pikkukauppoja reunusti tietä temppeliin. Nyt ymmärsin, rukoilija sytytti suitsukkeita haluamansa määrän jokaisen temppelin edessä, joskus niitä oli kerralla kädessä juuri ja juuri käteen mahtuva nippu. Suitsukkeita ostettiin jopa iso laatikollinen.
Jokaisessa temppelissä oli erilainen buddhan patsas. Ymmärrän, että ne esittivät buddhaa eri olomuodoissa. Suurin buddhan patsas on 23 metrin korkuinen yhdestä puusta veistetty vaikuttava ilmestys.

Normaalisti suitsukkeita viedään alttarille buddhapatsaan eteen. Täällä ei niin sallittu tehdä, sillä arvokasta temppeliä haluttiin varjella tulipalolta. Alttarille vietiin sensijaan kukkia, keksejä, juomaa ja mitä kukin halusi. Rahaakin sai jättää.

Temppelialueen sisälläkin sai ostaa virvokkeita ja matkamuistoja.saniteettitilat olivat erinomaiset. Temppeliä korjattiin ja maalattiin joissakin osissa. Kiinan valtio panostaa todella tarmokkaasti näihin historiallisiin paikkoihin.

Lama-temppeli oli alunperin 1664 rakennettu Qing keisarin prinssin palatsi, mutta tämän muutettua Kiellettyyn kaupunkiin ja sittemmin tultua keisariksi, palatsista tehtiin temppeli. Nykyisin se on luostarina, jossa on noin 70 munkkia ja samalla elävänä museona; rukoilijoita käy paljon päivittäin ja lisäksi paljon turisteja. Temppeli on keskeisellä paikalla aivan metroaseman vieressä Pekingin kantakaupungissa.

Temppeleiden siivekkeissä on aina lauma eläimiä. Ne suojelevat rakennusta. Meidän hotellimme siivekkeillä oli samalla tavoin eläimet. Samoin Kielletyn palatsin siivekkeissä. Kattotiilienkin malli on vuosisatoja ollut kaikkialla sama ja muut koriste melkein poikkeuksetta samantapaisia. Täytyypä kerätä tännekin yhteenveto kaikista ottamistani kattorakennelmista ja verrata. Näin uutta kattoa tehtävän, tai paremminkin oli kysymyksessä vanhan rakennuksen katon uudistaminen. Aivan samanlaisista puoliympuräisistä tiilestä sitäkin muurattiin.

Hutong- perinteinen kiinalainen asumismuoto

Hääkulkue on päättänyt olla kiirehtimättä kapealla kadulla. Kukaan ei tunnu hermostuvan. Odottelen Kiinan muurille vievän oppaamme juoksevan hakemaan kahta osallistujaa hutong-alueen toisesta hotellista. Pikkubussimme taas jäi suosiolla isommalle kadulle odottelemaan. Seuraan tilanteen kehittymistä kapealla kujalla.
Paikalliset rouvat tulivat oikein tervehtimään minua kädestä. Ilmeisesti hääkulkueen annettiin rauhassa toimittaa asiaankuuluvat toimenpiteet. Sulhanen seurueinaan katosi porttikäytävästä ja autot perässä tukkivat kapean riippapajujen reunustaman kujan.

Perinteisiä hutong-alueita on Pekingissä ikäänkuin liiketalojen kainalossa. Nyt on ymmärretty niiden arvo, ainakin osittain. Joillakin vanhoilla asuinalueilla kunnostetaan vanhoja kortteleita. Toisaalla taas näin alueita tuhottavan lasisten liikepalatsein ja leveiden katujen tieltä.

Hotellimme alue lienee vanhin säilynyt alue ja se periytyy 1200-luvulta. Se sijaitseekin Kielletyn kaupungin keisarillisen puiston kupeessa ja on asuttanut aikoinaan prinssejä ja korkeita virkamiehiä. Kaduille on pystytetty muistolaattoja.

Keisarien aikana Kielletyn kaupungin ympärillä olevat hutongit olivatkin arvokkaimpia ja kauempana olevat tavallisen kansan hutongeja. Hutongin malli periytyty jo kuitenkin ajoilta e.Kr.

Hutongit ovat kortteleita sisäpihoin, jotka taas ovat perätysten kapeiden kujien varrella. Pääkujat ovat leveämpiä . En kuitenkaan nähnyt suurempaa paniikkia kun seurasin hääkulkueen "järjestäytymistä" tuona aamuna. Ihmeen kärsivällisesti muut autot odottivat ja poliisit viereiseltä hutongin poliisiasemalta, joka näytti vanhalta temppeliltä, tulivat lompsutellen ohjaamaan autoletkaa.

Huomasin, että esimerkiksi kattojen rakenteet ovat samoja kuin ikivanhoissa temppeleissä, vain vaatimattomia ja harmaita. Samanlaiset eläinkuviot vartioivat talojen kattosiivekkeissä kuin temppeleissäkin ja näin miten vanhoja rakennuksia kunnostettiin muuraamalla samoja kattotiiimalleja kuin satoja vuosia sitten, aina koristekuvioita myöten.

Viime vuosina hutongin kujien varrelle on rakennettu vessa-ja suihkutiloja yleiseen käyttöön. Kaikissa on vartija-siivooja. Yleensä ne ovat oikein siistejä ja oiva apu kävelevälle turistille. Usein näin paikalisen asukkaan yöpuvussaan kävelevän pyyheliinan kanssa aamutoimituksilleen ja vaihtelevan aamuisia tervehdyksiä naapureiden kesken. Kujilla seurustellaankin paljon, istuksitaan, jutellaan, pelataan.

Hutongit olivat ennen kommunismin aikoja suuria yhden perheen koteja, mutta aikojen huononnuttua jaettiin ne pieniin osiin. Niitä korjattiin käteen osuvilla materiaaleilla ja osa hutongeista slummiutui. Nyt näin, kuinka monet hutong-korttelit on uudistettu täydellisesti autotallissa isäntää odottelevaa mersua, autonkuljettajieen, myöten.

Tilat yleensä hutongeissa ovat vähäiset ja kurpitsanversot kiertelevät yli kujanpuoleisen muurin. Kätevää lisäruokaa. Kujille näkyi vain sisäpihaan johtava ovi, jota saattoi vartioida leijonapari, samanlainen vaikkakin pienoiskoossa, kuin Kielletyssä kaupungissa. Useimmiten oven pielessä on kiviset patsaat. Kaikilla ovilla on ainakin ollut kolkutin, useimmiten tuima leijona. Joskus ovi on jätetty auki ja kulkija sai kurkistaa sisään, vain pienen matkaa. Oven ulkopuolella saattoi istua isoäiti puhdistamassa herneitä tai äiti lapsensa kanssa tekemässä koti- ja koulutöitä. Pyykitkin voitiin kuivatella kujan varrella.

Viimeisessä kuvassa hotellimme etusivu hutong-kadulla, joka nyt on noussut arvossa. Kadun varrella on pieniä taiteilijoiden butiikkeja, ravintoloita, niin perinteisiä kuin uuden ajan ravintoloita. Hotellimmekin mainosti länsimaista menua, emme maistaneet! Kahvia ei juuri Kiinassa juoda, mutta hotellistamme sai oikeaa espressoa, kaupungin havimmalla hinnalla, 15 yanin (1,5 eruoa) kun hienoimmissa paikoissa kahvi saattoi maksaa 38 yania, eli juuri alle 4 euroa. Siis kahvi on luksusta ja länsimaalaisuutta ja kallista! Katu muistuttaakin muutamista Kallion kulmista, jotka nyt ovat taiteilijoiden ja nuorten suosiossa.

Kuvia Pekingistä

Tällä hetkellä olen ilman kotikonetta. Tässä muutamia arkisia kuvia Pekingistä.
Tulossa ovat kuvaretket lama-temppeliin, Pekingin vanhoille asuinalueille hutongeihin sitä mukaa kun ehdin.

kuvat:
1. Puistot ovat olohuoneita. Vankkatekoisia voimistelutelineitä on joskus pienessäkin kadun kulmauksessa kaikkien käytettävissä.
2. Mao esiintyy katukuvassa aika vähän. Tämäkin oli ainoa patsas, jonka näin monenmoisia turistikauppoja katseltuani.
3. Kookospähkinäkauppa. Pikajuoma.
4. Varsinkin viikonloppuisin ja iltaisin puistoissa kokoonnutaan erilaisten tanssien merkeissä. Puku ei aina liity tanssiin...omat koreografiat ovat villejä.
5. Pienistä asunnoista tullaan kadulle läksyjen lukuun. Takana monikaistainen tie.
6. Luuta on päässyt tauolle.
7. Keisarin lootuslampi, aikaisemmin kansalta kielletty, mutta nyt osa 68 hehtaarin suosittua Beihai-puistoa.
8. Perheen kaupan edessä on kätevä olohuone odotella asiakkaita.

Mongolian koululaisia avaralla koulutiellä

Kuvat puhuvat puolestaan. Suurin osa Euroopan kokoisen maan koululaisista käy viikot sisäoppilaitoksisissa läheisissä kylissä. Kuvien kylä Khotant noin 300 km pääkaupungista Ulan Baatarista, josta on melkein koko matkan päällystetty tie, on rakennettu kansainvälisien avustusrahojen turvin.
Kylän koulu oli suurin rakennus kylällä.
Kaikki lapset käyvät koulua. Neuvostovallan muistona tyttöjen koulupuvut ovat valkoiset essut. Hallitus yrittää myös tuoda takaisin Mongolian vanhan oman kirjoituksen. Kyrilliset aakkoset syöksivät muutamassa vuosikymmenessä oman kirjoituksen melkein unohduksiin. Se ei oikein sovikaan mongoliankielen kirjoittamiseen, sillä monet äänteet eivät taivu kyrillisiin kirjaimiin. Englantia osataan ainakin Ulan Baatarissa enemmän kuin Venäjällä tai Pekingissä. Kuvan pienin koulutyttökin tervehti minua englanniksi ja osasi puhua muutaman lauseen.
Nyt mongolialaiset ovat ottaneet turvakseen ja esikuvakseen Tsingis Khanin. (katso aiempi kirjoitus Tsingis Khan hallitsee täällä yhä)

Jatkan matkan tunnelmien esittelyä silloin tällöin, kun sortteeraan näitä yli 4000 kuvaa.

Siperian taju

Suosikkejani kuvauskohteena olivat ihanat venäläiset ikkunat.
Läpi Venäjän Mongolian rajalle asti perusmalli oli sama, tuo meillekin vanhoista taloista tuttu kolmio. Meilläkin oli lapsuudessani punainen talo, jossa oli juuri tuollaiset ikkunat, valkeat ikkunanpuitteet ja iso lasitettu veranta. Venäjän kielestä tuleekin sana akkuna/ikkuna, venäjäksihän se on akhno. Venäjällä ne vain ovat koristeelliset. Jos ei maalia riitä koko taloon, ainakin ikkunanpielet pyritään maalaamaan. Suosikkiväri on sininen, rohkeiden lila. Monet sanovat, että sitä samaa harmaata talonrähjää koko Siperian radanvarret ovat täynnään.

Niin, ovatkin. Mutta piipuista tulee savu. Kun ei parempaa ole ollut, ehkä pieni purkki maalia. Ja Siperiassa puuta on talven tarpeiksi. Pihoille ja pientareille oli ajettu kuormia, miksi niitä sanotaankaan, se kaareva puunrungon osa, joka jää kun tehdään lautoja. Monenmonta klapin tekijää näimme. Totta kai toivoisin, että sydän-Venäjällä ihmisillä olisi varaa parempaan. Eläminen maaseudulla muistutti lapsuuteni asumista 50-luvulla. Pihojakaan ei silloin parturoitu koneilla, luonnonkukatkin saivat kasvaa.

Siinä moneen kertaan mietin, miten venäläispainotteista suomalainen kulttuuri oikein on. Niin tuttua monilta osin. Meidän Tirilän kylämme lapsuudessani ja osin vieläkin, oli aivan samanlaisia mökkejä ja taloja täynnä (vaikkakin yleinen väritys meillä on ollut punavalkoinen), oli perunamaa, kukkapenkitkin samoja perinteisiä kukkia, jotka Suomessa ovat hävinneet pihoilta huonosti menestyvien ulkomaanlajikkeiden tieltä. Minäkin toin magnolian Ruotsista Australian muistoksi, toiveena että se kasvaisi täälläkin! Perunamaa, tilliä, kurkkuja, kaalia kasvatettiin. Asfalttia ei oltu nähtykään. Ja meilläkin kasvatettiin kaneja, että saisin lämpimän turkin. Jouluporsas pääsi hetkeksi sisään taloon meidän lasten iloksi. Kanat kotkottivat pihamaalla ja mummo suuttui retevälle kukolle, joka hyökkäsi päälleni. Kukko joutui pihapölkylle sen tien. Ja Tessu, pystykorva, ei ollut kettingin päässä kiinni. Kuvassa on Taigan raitilla tavattu pystykorva. Samanlaisia pihoja, samanlaisia koivuja, pientareita ja puronvarsia oli 9000 kilometriä Siperian halki itärajaltamme Kauko-Itään. Pohjois-Uralilla maisema muistutti monin paikoin Lappia. Uralin vuoret olivat yllättävän matalia. Niitä silmä sai oikein hakea. Katso, tuolla vähän enemmän kumpuaa, sankan havumetsän takana.
Kauko-Itä, ihmettelimme. Ovat Venäläiset osaneet työntyä taloinensa ja tapoinensa kauas. Vanhoja taloja ei vain ole voinut purkaa, koska uuteen ei ole ollut varaa. Siperian pohjukoilla kerättiin mustikat ja sienet talteen ja niitä myytiin tien varsilla. Ja Uralin Pihlaja soi niin Suomessa kuin koko Venäjällä. Kaihokin on samanlaista. Onko?

Istutin viime kesänä lokseja, syysleimuja ja ne voivat tavattoman hyvin. Niitä meillä oli Tirilän pihalla pitkä rivi. Mitähän haen nyt, eläkkeelle jäädessäni. Haenko tuota lapsuuden tunnelmaa. Myönnän, jotain siitä haluaisin takaisin! Ainakin harjaneilikoita vielä istutan! Siemenet on jo ensi kesäksi. Kosmoskukka oli ehkä suosituin Venäjällä. Sitäkin voisin kylvää.