maanantai 28. helmikuuta 2011

Arabianmeren rannalla

28.2.2011 Clifton Beach, Karachi

Aamuvilposella on kiva menna kavelemaan rannalle tassa ihan lahella. Rannalla ei uida, silla hiekka on teraksisen tummaa, silla siihen on sekoittunut laheisen Indus-joen suistosta lietetta (silt) ja muutaman vuoden takainen oljyvuoto tankkerista ei ole viela kunnolla peseytynyt pois. Aaltojen seassa  nakee aamutuimaan kalastajia.
Ensin verkot viedaan niin syvalle, etta kalastajat ovat melkein kaulaan asti vedessa. Sitten ne levitetaan laajalle alueelle ja pidellaan niita siina aika kauan. Silla aikaa joku puhdistaa edellista verkollista. Nayttaa tulevan pienehkoja katkarapuja ja muutama sarjenkokoinen kala. Kalastajat putsaavat katkaravut rannalla. Verkoissa tulee mukana kaikenlaista rojua ja pieniarapuja. Ostajia saattaa kayda putsaajien luona, mutta saaliin kerattyaan kalastaja laittaa kassinsa pyoran hantaakiin ja lahtee myyntikierrokselle.

Olimme tilanneet kalaa tutulta kalastajalta eilen. Punainen napsija tuli kalastaja-alukselta, jotka myos rannan lahella kalastelevat.

Simpukat purskuttelevat vetta saannollisin valiajoin niin etta vesirajan lahella on jatkuva pieni suihkulahdenaytos.

Rannalle alkavat tulla koristellut kamelit ja hevoset, joilla saa maksusta ratsastaa. Paahdettujen linssien myyja huutelee mainoslauseitaan. Iloinen tyttojoukko kahlaa pian vesessa ja pyytaa seurakseen, juttelevat innokkaina. Kyseltyaan suorasukaiseen tapaan minulta oikeastaan kaiken, tulee viela kysymys: "Oliko avioliittosi rakkausavioliitto?" Tytot olivat tulleet Karachiin haihin. Jatan tytot kastelemaan shilwar pukunsa housut polven korkeudelle ainakin.

Jalka painuu sametinpehmeaan kosteaan hiekkaan. Kissankullantapainen metallikiilto tarttuu jalkapohjiin. Paiva alkaa jo olla kuuma.











keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Karachin Saddar eli vanha keskusta, Bohri Basaari








Kuvia Karachin vanhasta keskustasta eli Saddarista

18-20 miljoonaa asukasta kuhisee kaduilla keskeytymattomana virtana. Osa kaduista on monikaistaisia leveita vaylia, osa perinteisia ahtaita keskustan katuja ja basaarikujia. Keskusta ei ole oikeastaan yhtaan muuttunut. Loydan saman pienen kirjakauppakojun, kulmauksen missa saa Karachin parhaat samosat, Bohri Bazaarin, jossa muistan kangaskujat, lastenvaatekujat, korukauppiaat, kirjotut shilwarin edustat, aivan samassa jarjestyksessa ja aika lailla samoin valikoimin kuin kaksikymmenta vuotta sitten.

Tallainen on Karachi, jossa asuimme melkein 20 vuotta sitten viisi vuotta. Karachi on melko uusi kaupunki, silla sen kehitys alkoi sopivana satamakaupunkina vahapatoisesta kalastajakylasta brittivallan aikana ja erityisesti sataman kehittymisen myota Pakistanin itsenaistyttya 1947. Muutoksista selvin on liikenne, se on huimasti kasvanut. Paljon liikennevaloja on tullut suuriin risteyksiin keskustan ulkopuolelle, silloin en juuri muista etta olisi ollut yhtakaan valopylvasta.  Kadunkulmissa on paljon enemman poliiseja ja rangers-joukkoja, jotka ovat levottomuuksien takia valmiudessa ja ikaankuin pitavat kurissa joskus korruptoituneen paikallispoliisin. Karachi oli levoton jo asuessamme taalla, mutta turvallisuustilanne on  herkempi kuin koskaan. Tasta kirjoitan myohemmin lisaa.

Katselimme terassilta illalla Poppyn ja Saulatin talon ohi ajavaa haakulkuetta, kymmenkunta vilkkuvin  tivolivaloin koristettua hevosvaunua ja muutama kuorma-auto ajoi ohi rumpujen tahdissa ja niiden valissa huomasimme kolme rangers-autoa lavalla rangerit pyssyt tanassa. Ne olivat ilmeisesti takaamassa kulkueen turvallisuutta ja kyseessa hyvin mahdollisesti joku silmaatekeva perhe.

Itsekin uskaltauduin ajamaan autolla tanaan rannalle. Sanovat, etta ajoin ennenvanhaan kuin Karachin rikshakuski, mutta ainakin nyt aluksi toottasi moni minulle. Ihan hyvantahtoisestikin taalla toottaillaan, etta ajanpa tasta ohitsesi vaan. Kunhan torvet soi. Ja Pakistanin erikoisuus on tuunatut bussit ja kuorma-autot. Niissa voi olla sydamia, kukkakiemuroita, runonpatkia, tiikereita; ennen kaikkea ne ovat kuin varikkaita karamellibokseja.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Arabianmeren rannalle

Karachi on Arabianmeren rannalla, pitkien hiekkarantojen aarella. Autonkuljettaja vei meidat tutulle Clifton Beachille, missa asuimme 20 vuotta sitten ja työntelin Aishaa ja Sakua ratttaissa. aamukuuden viileydessä ennen puuronkuumaa keskikesapaivaa. Yli 40 asteen kuumuudessa ei voinut tulla kuuloonkaan olla ulkona raikean auringon paisteessa. Nyt on kevät, paiva paivalta ilma kuumenee.

Puolituntinen rannalla oli tarpeeksi, sekin huivi päässä, etten pala.Kengät pois. Rannalla ei kukaan ui, hiekka ei juuri hiekkaa muistuta, mutta on ihanan pehmeä jalan alla. Hiekka n tumman metallin väristä ja tavattoman hienojakoista, sillä laheisen Indus-joen suistosta kantautuu lietettä tälle puolen rantoja. Paitsi teräksisen tummaa, se kiiltaa ja kimaltelee kuin kissanhiekkaa olisi ripoteltu sekaan. Lietteen (silt) takia hiekka tarttuu jalkoihin helposti.  Ajattomat laineet tuovat simpukankuoria rantaan ja - ikävä sanoa - myöskin muovipusseja ja muuta roskaa, jota ihmiset surutta heittelevat rannalle. Vesirajaan kesääntyy yli metrin kaistale naita roskia.
 
Rannalla on kavelijoita, jokunen kameli koristeltuna ja palvelemassa turisteja. Juttelin Lahoresta tulleen tyttöjoukon kanssa, jotka olivat ihan innoissaan nilkkaan asti vedessä iloittelemassa.Naan-leivan myyjia ilmaantui, ja suolaisten linssisekoitusten myyjiä. Pojalla oli sanomalehtipaperista tehtyja tötteröita, joihin sitten annos laitettiin. Ei siina mitaan sen kummempaa mittaa tarvittukaan. Tötterö käteen. Ilahduttaa ekologista silmääni tama tammoinen ekologisuus, joka on aina ollut täällä. Toivonpa, etta pysyykin. Toinen ihana yksityiskohta rannalta. Parkkipaikan puomit oli tehty parista pitkasta bambunvarresta, jotka oli juuttiinarulla sidotttu yhteen ja poika nosti puomin edestämme käsin juuttinaruvirityksen avulla. Kaikki mahdollinen materiaali uusiokaytetaan ilman muuta jossain toisessa kohtaa. Kysynkin, kuka ihmeessa toi tanne muovipussit ja kiiltavat sipsipussit ja muut turhat pakkaukset, kun ihmiset heittelevat niita pitkin ja poikin? Muovipussit saisi laillakieltää täälläkin niinkuin Intian puolella koko Himachal Pradeshin maakunnassa.

Rannalla oli vielä muutama kalastaja. Koreissa nakyi katkarapu ja pikkukaloja. Kalastajat pakkaavat kalasaalin jäilla taytettyihin koreihin ja laittavat ne polkupyöran hantaakiin. Mukana kulkee mojova veitsi ja yhta mojova leikkuupolkky. Ja kierrokselle: rannan laheisyydessa asumisesta oli se etu, etta kala tuli ovelle.
Kalastaja nappasi polkyn pihahiekalle, ja putsasi emannan haouamat kalat siina heti. Takuulla tuoretta.

Tanaan Sakun tati on tilannut kalastajan meille, silla talossa on kymmenkunta syojaa ja kaikki pitavat kalasta. Tilaamalla varmistettiin, etta kalastaja tulee ensin lastinsa kanssa meille. Kohta saamme aamulla kalastettua paikallista kalaa.

Jos haluame, ja haluamme, merelle uimaan, on ajettava kaupungin halki 20-30 km toiselle puolelle lahden taakse, mihin Indus-joen liete ei pääse ujuttautumaan. Siella hiekka on puhdasta ja rannat vartioituja. Paikalliset eivat juurikaan ui, eivat edes osaa uida, silla se ei kuulu taman maan kulttuuriin. Jos paikalliset naiset haluavat kastautua, he tekevat sen koko vaateparsi paalla. Oikeastaan se on hieman nurinkurista, siillä markana ohut vaate liimautuu ihoon kiinni ja todella paljastaa muodot. Mutta tarkeinta on, etta vaate peittaa.

Kokopaivan uimaretki on tiedossa lahiaikoina Hawkes Bayn rannoille.
Lounaan jalkeen tanaan on naisteen shoppailureissu, kankaiden ostoon, ompelijalle mittoja antamaan ja sitten katsastetaan laukkuja ja kenkiä,jotka taalla ovat huippulaatua, nahkatuotteet ovat iso vientartikkeli. Mielellamme tukisimme maan tuotantoa, matkatavaroiden raahaaminen ei vain salli moista. Mutta katsellaan.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Pakistanilainen teetauko

21.2. Lahore
Minulle sopii paikallinen aikakasitys. Sukulaisperhe sopi vierailun 10-11 aikaan. Jossain valissa he ilmoittivat olevansa perilla yhden aikaan. Tulivat kahden aikaan. Hyva niin. Reissuvasynyt ja flunssaisesta toipuva joukkueemme sai oleilla ja lepailla ilman menemisen paineita.

Neljan aikaan meidat oli kutsuttu Milad-tapahtumaan, menimme sinne juuri ennen viitta. Aikakasitys rasittaa valilla ystavaani, joka on suomalaisittainkin tiukemmin aikatauluihin ja sovittuihin aikoihin sitoutuva. Itselleni pakistanilainen aikak'sitys ei koskaan tuottanut vaikeuksia ja Suomeen muutettuani kaytan mielellani hieman sovellettua aikakasitysta tilanteissa, joihin se sopii (joskus vain minusta). Kylla me tietysti osaamme huomenaamulla lentokentalle ajoissa, pakistanilainen aikakasitys ei istu siihen tilanteeseen paikallistenkaan mielesta. Koulutkin alkavat tiukasti ajallaan.  Aikoinaan lasten koulun portit suljettiin tiukasti koulun alettua eika sisaan paassyt myohassa lasta tuomaan, piti soittaa ennen portille menoa.

Muistan kuinka alkuaikoina Pakistanissa menin kuuliaisesti paikalle pyydettyyn aikaan. Mutta kun illalliselle ei menna kahdeksalta vaikka sellainen aika kutsuttaessa mainitaankin, isantavaki saattaa olla viela suihkussa, vaan mennaan ehka yhdeksalta, tai puoli kymmenelta. Illalliskutsu tarkoittaa sita, etta kun ilta alkaa yhdeksan maissa, seurustellaan ensin, sitten syodaan ja sen jalkeen lahdetaan heti pois, puolenyon kieppeilla kenties.

Muistan kun alkuaikoina luin paperisesta haakutsusta ajan: kello 8 sharp. Menin ihan teravana kahden pienen lapsen kanssa paikalle, ketaan ei nakynyt, joku tarjoilija  kiiti laittian poikki. Kysyin olenko oikeassa paikassa. Kylla, mutta haajuhlan paajoukko tuli ehka 20.30 asettuakseen ovensuuhun tervehtimaan, ensimm'iset vieraat klo 21 ja siita eteenpain pikkuhiljaa. Siina vaiheessa pienet kaksoseni olivat nukahtaneet tuoleista rakentamilleni pikku vuoteille ja itse sudennalkaisena odottelin iltamyohalla tarjottavaa haa-ateriaa. Tottahan opin. Raiwindin haista kirjoitin muutama paiva sitten, siella juhlavieraat taas odottivat ensin keraantymista kuljetusta varten, sitten morsianta kauneussalongista...ja paikallisittainkin ylimaarainen 2-3 tunnin viivastys kertyi odotteluista. Kuten sanottu, se osataan kayttaa seurusteluun, eika huolta oikein muuten ollut kenellakaan, paitsi nalka.

Sitten jo jonkun aikaa 80-luvulla taalla asuttuani serkkuni  perhe tuli varta vasten Suomesta tuttavansa haihin Karachiin. Mina jo paikallistuntemukseni turvin neuvoin odottelemaan rauhassa kotona eika kiirehtimaan - serkkuni aina muistaa mainita, etta Seija oli viela nokosilla kun siina haakutsussa mainittu aika oli jo kasilla. Kun sitten suostuin nousemaan ylos ja pukeutumaan, ja matkasimme kirkonmaelle, olimme vielakin ensimmaiset vieraat isantavaen lisaksi. Silloin oli kyseessa sentaan kirkkohaat ja olisi ollut jotenkin odotettavissa, etta pappi  ja kirkko on tilattu tarkkaan aikaan vihkitilaisuutta varten.

No hyva, olemme siis takaisin taman reissun tapahtumissa: Milad-un-Nabi tilaisuudessa, joita jarjestetaan profeetta Muhammadin syntymapaivan tienoilla vain naisille. Ohjelmaan kuuluu koraanin lukua ja hymneja (naat). Pidin tilaisuuden yksinkertaisen kauniista hengesta. Naat on Allahia ylistava runo virsien ja hymnien tapaan. Urdunkieliset naat-runot ovat kehittyneet islamin tullessa Intian niemimaalle sufismin vaikutuksesta ja ovat siten taalla tyypillisia.

Lattialle oli levitetty valkoiset lakanat, melkein kaikki istuivat ristiasennossa lattialla, dupattahuivit paan yli. Joillakin huivi oli kiinnitetetty tiukemmin. Vanhoille rouville oli tuojeja, ja minullekin osoitettiin sellainen. Aika lailla on selvaa, ettei meikalainen ole oppinut istumaan jalat ristissa  tuntia puoltatoista. Tummanpunaisia tuoksuvia ruusunkukkia oli laitettu useihin laakeisiin vateihin suuriin kasoihin. Ruusut tuoksuivat koko huoneessa, paikalliset ruusut ovat sellaisia, jotka tuoksuvat voimakkaasti. ( Ruusuja ei osteta varsien kanssa juuri ollenkaan, vaan niista tehdaan kaulaan laitettavia leita, kukkia ripustetaan pitkiin lankoihin ja niilla voidaan koristaa esimerkiksi haavuode, tai teralehtia heitetaan haavieraiden paalle sisaan tullessa.)

Etualalla sohvalla istui solisti, eritt'in sielukkaasti ja kuulakkaasti laulava rouva, joka oli erityisesti laulutaitojensa ansiosta kutsutta tilaisuutta johtamaan. Naat-hymneja laulettiin mukana, jos osattiin, aivan kuin virsiakin. Lopuksi luettiin koraania ja luettiin rukous niin kaikkien iakkaiden vanhempien puolesta, kuin Pakistanin kaaosmaisen yhteiskunnallisen tilanteen selviamisen puolesta, turvallisen kotimatkan puolesta ja onnellisen aviosuhteen puolesta, muutamia mainitakseni.

Lopuksi illan emanta Tani oli jarjestanyt tarjoilut, samalla vaihdettiin kuulumiset ja tervehdittiin sukulaisia ja tuttavia. Meidan osaksemme tuli sylikaupala terveisia Suomeen vietavaksi perheellemme ja yhteisille tuttavillemme, jotka ovat mukanani tai samaan aikaan Pakistanissa olleet. Tunnistanette itsenne tasta joukosta kaikki asianosaiset lukijani ja saatte nain terveiset tuoreeltaan. Erityisesti taalla muistetaan Juicy Mr. Finland, serkkuni ja h'nen tyttarensa, joka 8-vuotiaan tarmolla inhosi Pakistaninvisiittia, koska kaikki ihmiset halusivat koskettaa hanen enkelikiharoitaan. Eika omituinen ruokakaan enkelikiharaiselle neidolle oikein maistunut, eivatka ronskit poskista nipistelytkaan oikein menneet tarkoitetulla tavalla. (Juicy=Jussi)

Minakin melkein sain nipistelyt poskilleni, kun nyt iakkaammaat suloiset isoaidit kyselivat, missa se pikku-Aisha on kun ei ole aidin mukana, kun kerran tuo pyoreaposkinen oi niin lutunen Saku-pikkuinen on kanssasi taalla. Tadit ja sedat vain ovat unohtaneet, etta pikkuiseni ovat sittemmin kasvaneet aikuiseksi, toinen jo omaa perhetta perustamassa. Taas kerran ilta taynnaan lampimia halauksia , toivotuksia, lempeita kyselyja, nakemisen iloa.

Perheen lukuisa nuorisojoukko valtasi aanentoistovalineet ja sulki ovet ja aloitti karaokensa. Milad vieraat olivat jo siirtyneet suoreen ruokasali-seurusteluhuoneeseen.

Tutuille lukijoilleni, olimme Model Townissa 80 K:ssa, jossa melkein kaikki paikalla, Tani illan emantana, Razia ja Khalid, Rana ja Tariq, Amer "Baby", Huma, kaikkine lapsineen asuvat isossa yhteisessa pihapiirissa, jonka rakennukset ovat kasvaneet ja mukautuneet kovasti suuren nurmikentan ymparille.. Tassa perintotalossa asui nyt samassa pihapiirissa omissa kodeissaan  4 sisarusta, joiden lapsia oli noin 7, mukana viela muutama iakas isoaiti. Kenenkaan ei koskaan tassa maassa tarrvitse olla yksin. Aina on joku kotosalla tai tukena tarvittaessa. Isolle tontille rakennetut omat rakennukset olivat kaikki yhteydessa toisiinsa sisaovien kautta. Kenenkaan ei Pakistanissa tarvitse koskaan olla yksin. Perheen yhteys on voimakas.

Siita ei kansainvalinen lehdisto kirjoita, kirjoitetaan tasmapommituksista, kidnappauksista, korruptiosta, poliitikkojen vehkeilysta. Pakistan on suistumassa anarkiaan, se on ikava tosiasia. Ihmiset kaiken tuon yhteiskunnalliset sekasorron alla ovat kuitenkin upeita, ihania, lampimia eika taalla tunne samaa pelkoa kuin lukiessa lehtia tai katsellessa televisiota. Koetan kirjoittaa tasta enemman vahan myohemmin.

Pakistanilainen teetauko. Se on keksimani ilmaus naille ajanhallintakysymyksille. Jos tilanteella ei ole maariteltuja rajoja, tullaan noin aikaan ja lahdetaan rempseasti venyvaa takarajaa noudattaen. Pakistanilainen teetauko voi olla iltapaivainen istahdus nurmikolle. Siita voi hyvin vetaytya pitkalleen, vetaa vaikkapa shaalin peitoksi (varsinkin miehia naet nain puistossa pitamassa pakistanilaista teetaukoa). Minullakin meni aikaa oppiakseni tahan kasitteeseen. Selvitin aikataulukysymykset sitten  opittuani systeeminvain kysymalla, onko tama pakistanilainen vai virallinen teetauko. Jos se oli virallinen, saattoi sen tarkentaa, muuten ei juuri kannattanut.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Raiwindista Lahore Fort alueelle



Raiwindista Lahoreen 19.2.2011

20.2. aamusella. Nyt tämä blogikirjoittaja on vasynyt, nuhainen, juo lämminta aamuteeta ja on vähän kärmeisssään kun eilinen kirjoitus häistä oli lyhentynyt torsoksi koneen uumenissa ...sitä en jaksa uudelleenkirjoittaa, ainakaan nyt.

Eilinen päivä tässä vain luettelona muistiiin:
Aamulla aamiaiseksi meille tuotiin makuuhuoneeseemme roghni-naanit ja chenna-muhennosta sekä toinen aamiaiskombinaatio, halvapuri, uppopaistettuja leipia ja mannasta tehtya halvaa. Tietenkin kuppi höyryävää buffalonmaitoteetä.

Lukemattomat hyvästihalaukset, ensin vasemmalle poskelle, sitten oikealle, sitten vielä vasemmalle asiaankuuluvien toivotusten ja kiitosten kera Babarin kotitalossa.

Siirrymme häätaloon tien toiselle puolelle, jossa istumme hetken morsiamen ja sulhasen hääävuoteella ja kenties kymmenennen kerran onnittelemme. Hyvastiksi poskisuudelmat ympäriinsä. Käymme vielä katsomassa katolla, siellä hennataan talon tyttärien, tämän illan morsiamien käsivarret ylös asti taidokkain kukkakuvioin. Emme ehdi illan juhliin jäämään. Muutaman päivän ajalla ovat talon yhden pojan ja kahden tyttären häät ja osa seremonioista on yhdistetty, niin että eilen oli pojan morsiamen hakureissu eli morsiamen lähtö miehelään (rukshati), jota ei voinut yhdistää oman perheen juhliin. Lähtöpäivänä ovat siis omien tyttärien lähtöjuhlat (rukshati) sekä pojan perheen morsiamen perheelle järjestämä kiitosjuhla (valima) jotka voidaan pitää yhdessä, sillä häät isossa perheessä ovat kalliit.

Gulu bhai, Sakun setä, on tullut hakemaan meidät ja ajamme suoraan Lahore Fort alueelle. Moguli maharajojen  aikoihin 1600-luvulla rakennettu kompleksi on vaikuttava. Muistan aikaisemmalta käynnilta erityisesti Shish Mahalin, Peilipalatsin. Sita varsinkin on UN avustuksella kunnostettu.Koko ompleksi on UN maailmanperintölistalla. Samalla alueella on vaikuttava Jama Masjid (moskeija) jonne mahtuu 100 000 ihmistä rukoilemaan. Näemme kankaalle isoihin kirjoihin kultalangalla kirjotun koraanin, jonka tekemiseen on kulunut 10 vuotta. Vanha kaupunki nänäkyy kompleksin kupeessa, mutta sinne emme enää tänään ehdi. Ja meitä kuvataan, oikein pyydetään ventovieraiden kanssa samaan kuvaan. Levottomuuksien takia turisteja ei juuri nay.
Iltasemme kuluu pyykäten, seuraavan päivän suunnitelmia tehden ja nuhaisena, koko joukko. Saan joshandaa, paikallista yrttijuomaa flunssaan, joka tuntuu vaikuttavan. Reissuväsymystä on.





Morsiamen odotusta kuusi tuntia



Sulhanen saatettiin rumpujen ja säkkipillien säestyksellä häätaloon. Kaksi bussilastillista ja useita autoja ajoi sulhasen kotikaupungista Raiwindista  Zhungiin. Säkkipillit lienevät brittiaikojen pikantti lisäys (myös sellaiset satuihin kuuluvat soittokuntauniformut kuuluivat asiaan). Monet tavoista ovat kuitenkin yhteisiä Intian niemimaalla muodostuneita tapoja, joihin jokainen uskonto on taas yhdistänyt omansa. Haatalolle paastya  pillit ja rummut soivat ja kadulla kaytiin "setelitanssi", musiikin tahtiin bhangra-tanssia ja pienia seteleita heitettiin ilmaan. Niista saivat kerata lapset ja paikalle ilmaantuneet paikalliset lapsetkin, joitakin tarvitsevia aikuisia tuli rahanjakoon. Meille kerrottiin, etta tama tapa on elossa enaa maaseudulla.

Morsiamen perheen nuoret tytot heittivat onnellisina ruusunlehtia paallemme muodostamassaan kunniakujassa haatalon edustalla. Sitten istuttiin. Lapset tekivätkin heti olonsa mukavaksi; 500 ihmisen haiksi nämä silti ovat pienet häät, riitti paikkoja,rappuja ja tuolinvälejä juosta ja temmeltää serkkujen kanssa, Naiset tarkkailivat toistensa kultakoruja, tulevia naimakaupppoja suunniteltiin kun ensin katsastettiin nuoret sukulaistytöt vaivihkaa. Täällä avioliitot ovat pitkälti järjestettyjä, usein serkusten tai kaukaisempien sukulaisnuorten kesken. Koska enimmäkseen sulhanen tuo morsiamen kotitaloonsa, juuri sen takia puolison valinnassa on tärkeintä millainen sulhanen ja morsian on kokonaisuudessaan perheen kannalta, miten  soveltuu koko perheen miniäksi. Tassa tapauksessa morsian on haettu toisesta kaupungista, eika ole sukua.

Meille ulkomaalaisille tarjottiin tuolia korokkeelta morsiusparin viereltä, tosin morsianta ei näkynyt missään ja sulhanenkin odotteli miesten puolella hermostuneen oloisena. Miesten ja naisten puolet eivät olleet mitenkään tiukkarajaiset, vaan käytiin juttelemasssa puolin ja toisin. Naisille vain annettiin oma rauha, eivätkä miehet mitenkään innostuneina katsele morsiamen myötäjäisiä, jotka sulhasen perhe on hankkinut. Valtavat matkalaukut raahattiiin näyttämölle ja niista otettiin esille toinen toistaan upeampia shilwar kamiz settejä, kankaita, ja juhlasandaaleita kimaltavin koristein joka väreissä ´Ensin arvokkain osio, esiteltiin suurissa korulaatikoissa morsiamen saamat tärkeimmät myötäjäiset, suuret korusetit: rannekorut, kaulakorut, korvakorut ja hiuskorut.

Pakistanissa on hallituksen antama sääntö: ruokalajeja saa olla häissä vain yksi. Pulao-riisin kanssa tarjottiin melkein parasta koskaan saamaani kanaa. Jälkiruoaksi kulfa, paikallinenpistaasirouheella ja mantelirouheella maustettu jäätelö. Juomana limut ja vesi. Teekin oli erityisesti häitä varten; siinäkin oli mantelirouhetta ja pistaasirouhetta; parasta teetä mitä olen saanut.  Hyvä sääntö, syy yhden ruokalajin politiikkaan on häämenojen hillitseminen; perheen talous ei kestä ja usein ruokaa valmistetaan ylettömästi ja sitä tuhlaantuu paljon.

Ruokailu vähän helpotti odottajien oloa.Pitää aina muistaa, että kyseessä on nimenomaan seurusttelu ja sukulaisten tapaaminen. Lopulta morsian ja sulhanen saapuivat allekirjoitettuaan nikah-sopimuksen. Se on islamilainen osuus juhlista, yksinkertainna alkekirjoitustapahtuma, jossa läsnä mullah ja todistajat. Nyt se tehtiin samana päivänä, mutta sen voi tehdä vaikkapa vuosia ennen varsinaista morsiamen luovutusjuhlaa, kun kihlapari esimerkiksi opiskelee eikö yhteiselämää vielä aloiteta. Sopimus kuitenkiin halutaan varmistaa allekirjoittamalla nikah.



Vihdoin usean tunnin odottelun jalkeen morsian ja sulhanen saapuivat ja morsiamen kaunis puku ja kasvot paljastettiin vasta korokkeella Morsian ja sulhanen istuivat korokkeella ja kaikki sukulaiset vuorollaan ja perhekunnittain istuivat hetken heidän seurassaan. Sitten juhla oli siinä. Ei julkisia puheita tai musiikkia, tanssit ja musiikit ovat mehndi-tapahtumissa perheiden haluamassa laajuudessa ja muodossa.

Lähiperhe, me mukaan lukien, Suomen kunniavieraat, menimme häätaloon ja saattelimme morsiusparin kukkaisverhoin ja kimaltelevin koristein upeasti koristeltuun häähuoneeseensa. Morsian autettiin istumaan kuin prinsessa keskelle sänkyä punainen morsiuspuku levitettynä sängylle kuin entisajan hovineitoja kuvaavissa maalauksissakin. Tavat lienevat kovin vanhoja. Siinä vielä morsiamen äiti siunasi parin ja juotti heille lämmintä maitoa. Kaikki lähiomaiset kävivät vielä onnittelemassa, lapset kiipeilivät sängylle vähän väliä ja morsian vain hymyili ujosti.

Aamulla menimme taas haataloon sanomaan hyvastit perheelle, ja siella olivat jo morsiuspari haayonsa jalkeen istumassa kukin koristetulla haavuoteellaan, hamillisin ja muikein kasvoin. Yksityisyytta ei juuri tunneta! Oli aika erikoista noin vain menna avoimesta ovesta haaparin luo. Kohta tuli suuri sukulaisjoukko, eipa siina morsiusparilta kysytty. Oli kaikille tarkeaa, etta kaikki oli hyvin, ja illalla morsian taas puettaisiin uuteen haa-asuun ja perhe on jarjestanyt pidot toivottaakseen morsiamen tervetulleeksi uuteen perheeseensa ja osoittaakseen, etta haayo on sujunut hyvin.


perjantai 18. helmikuuta 2011

Hullabaloo häätalossa

17.2.201 Raiwind, Punjab
Eilen illalla oli mehndi, hennaseremonia. Sandhun perheen kaksi tytärtä ja yksi poika, siis kaksi morsianta ja yksi sulhanen. tulivat istumaan juhlapaikan korokkeelle, jossa jokainen vieras vuorollaan laittoi nokareen hennamönjää kämmenelle (ei mitään hennakuvioita tai muuta varsinaista hennaamista tehty), hieman öljyä tukanrajaan, ja palan makeaa gulab jamunia suuhun. (Illalla perhee n nuoret hennasivat kuviot toistensa ja minunkin käteen seuraavan päivän juhlia varten.) Poika tuotiin kadun kautta rummuttajien saattamana ja kieppuvat tanssinäytökset alkoivat jo kadulla. Morsiamet tuotiin paikalle vaatimattomasti puettuina ja meikkaamattomina. Syy vaatimattomuuteen on, että sitten morsiamenluovutusjuhlassa eli rukshati-juhlassa morsian olisi meikattuna kauneimmillaan. Nyt kuului morsiamen olla nöyrä, toisessa juhlassa maan kaunein.




Sitten vieras saattoi toivoa onnea ja sujauttaa jokaiselle lahjaksi rahasumman käteen ikäänkuin huomaamattomasti.Tämä on jonkinlainen polttareihin verrattava kevytrakenteisempi juhla, mutta aikamoista hullabaloota jo sekin, vaikka varsinaiset häät odottavat myöhemmin, tällä kertaa jo seuraavana päivänä. Lapsia on paljon, meteli on aika hurja, kaikki haluavat olla keskipisteessä tanssijoiden melkskeessä, välillä sähköt katkeavat pari kertaa tunniksi ja jatketaan pikaisesti modernin keinoin; kännykät valaisevat tai joillakin on fikkareita. Metelinen generaattori urahtaa käyntiin niin että jutella ei juuri voi kuin huutamalla ja juhlat vaan jatkuvat.

Sitä ennen raha pyöri vimmatusti tanssijoiden yllä; kiivastahtinen rummutus säesti tanssijoita joiden pään päällä heitettiin rahaa, kerättiin sitä eri käsiin tukuttain. Setelit olivat pieniä ja melkein jokainen joutui erikoispyöritykseen ; ilmeisesti mitä parempi tanssija, sitä enemmän rahaa viuhahteli edestakaisin, heitettiin pään päälle tai pelattiin rahatukuilla kuin korteilla ja siinä  hyvä tanssija sai ihmiset innostumaan vaan. Sinne vedettiin Sakukin, jonka jäyheä lupaus: mai nahi kutch dans karunga (mie en mitään tanssi), ei mennyt kuuleviin korviin. Lapset saivat omaksi vahingossa lattialle lentäneet setelit, melkein kaikki yhden tai kahden rupian seteleitä, pyörivät jaloissa kaiken aikaa ja laskivat niitä illan lopussa.







Rahat kerättiin lopussa yhteen ja niillä maksettiin juhlien juhlan järjestelyihin ja siivouksiin osallistuneille. Näin minulle kerrottiin olevan tapana. Juhla pidettiin morsianten ja sulhasen perheen omistaman puutavaravaraston siivotussa osassa. Seinille oli vedetty koristeelliset kankaat, koristenauhoja pitkin poikin. Tunnelma oli kuin ennenvanhaan maalaistalossa tallin ylisillä pidetyissä häissä, ehkä desibelin tai kaksi äänekkäämät olivat nämä punjabilaiset menot.

Jossain välissä syötiin ihanaa pulao-riisia, zarda-riisia eli keltaiseksi värjättyä sokerissa ja gheessä kevyesti paistettua riisia. Molempia voi sekoittaa keskenään, siinä olikin minulle mieleinen sekoitus!

Hullabaloo eli hullunmylly jatkuu seuraavana päivänä. Kaikilla on uudet juhlavaatteet seuraavaa päivää varten ja se juhla pidetaan erityisessä juhlaravintolassa 60 km päässä toisessa kaupungissa nimelta Zhung, josta morsian haetaan taloon .

Sähköt katkeavat iltaisin aina noin tunniksi kerrallaan pari-kolme kertaa illallassa, ja blogin päivittäminen on onnesta kiinni jos sattuu olemaan aikaa päästä koneelle juuri silloin sähkät toimivat.

Huomenna palaamme Lahoreen ja koetamme ehtiä näkemään muutaman paikallisen nähtävyyden.

Delhi - Ramakrishna Ashram Marg - Chawri Chowk

Metro
Metro on Delhin ihme. Kuinka se on saatu rakennettua kuhisevan kaupungin syövereihin, missa tuntuu, ettei edes metroasemille ole tilaa. Kuinka se on putipuhdas, niin että se kiiltää joka kohdasta. Roskiksia ei nay missään, ei näy roskiakaan, mikä on suoranainen ihme väsyttävän roskaisen Delhin katuihin verrattuna.. Metrojunia sujahtaa asemalle muutaman minuutin välein. Naisille on oma vaunu, se on aina ensimmäinen ja merkitty vaaleanpunaisin naisellisin merkein laiturilla ja kyltein roikkumassa siinä kohtaa missä metron ensimmäisen junan pitäisi pysähtyä. Naisten puolella ei ollut ruuhkaa.

Metrossa yksi pysäkinväli maksaa 8 rupiaa, alle 20 senttiä  ja sen jälkeen jokainen pysäkinväli on jotain alle 8 rupeeta.. On vain osattava sanoa minne olet menossa. Käytössä oli myös matkakorttisysteemi.  Lähin metropysäkkimme oli Ramakrishna Ashram Marg. Kerron tässä mitä eteemme tuli matkatessamme sieltä Chawri Chowk metroasemalle Delhin vanhaan kaupunginosaan.

S-ravintola (nimi pitää vielä tarkistaa)
Bongasin suuren ravintolakyltin ja sen alta löysimme kapeat marmoriportaat, jotka johtivat yläkertaan. Pienen hallin sivustalta nakyi avoin keittiö, jossa paloi avotuli ison padan alla. Sen päälla oli valtava keittotaso, jossa suuri määrä teräskylkisiä kattiloita höyrysi kokin pyörittäessä niissa kapustaansa; kokki oli isomahainen, ihopaidassa ja kaiken mahan päällä keikkui kohtalaisen käytetty esiliina. Kokin essusta päätellen asiakkaita on ollut, ei siinä puhdasta kulmaa ollutkaan.

Toisessa kulmauksessa apukokkipoika pilkkoi vihanneksia ja leikkasi salaattilautasille punaisia porkkanoita, retikkaa ja sipulia, heitti kuoret ja muut roskat lattialle. Marmoria tai ei, emme olleet vielä tottuneet ravintoloiden "ilmapiiriin" ja hetken mietimme, sillä marmori sekin oli aikansa nähnyt ja vuosikymmenien rättipesujen jäljiltä aika nuhjuisen tuntuinen. Ruokasalin puoli kuitenkin oli houkutteleva; kadun ylle työntyvää salia ympäröi ikkunat; näky oli mahtava riksojen ja moottoripyörien ja kävelijöiden tukkimalle kadulle, joka veisi meidät kohta Jama Masjidiin, mogulihallitsijoiden valtavaan moskeijaan.

Delhin kaikki nähtävyydet tuntuvat liittyvän muslimivallan aikaisiin rakennuksiin, mutta kadun tasolla vallitsee voimakas hinduvaikutus, vaikka vieläkin Intiassa on yli 100 miljoonaa muslimia. Emme kuitenkaan nähneet yhtään lihakauppaa, emmekä osuneet yhteenkään lihaa tarjoavaan ravintolaan. Kadulla näki siellä täällä islamiin liittyviä vaateparsia kuten naisten musta huivi tai miesten rukoushattu. Samoin sikhien turbaani oli hyvin näkyvä elementti katukuvassa.

Ruoka oli kuitenkin erinomaista nuhruisesta vaikutelmasta huolimatta.. Uskon, että ruoka, joka ei seiso ja tulee suoraan padasta, on turvallisempaa kuin viiden tähden hotellin kauan seisonut salaattipöytä. Palak Paneer (juustopinaattimuhennos), Aloo zeera (kuminalla maustetut perunat) ja jonkinlainen uusi tuttavuus, juustolla täytetty tomaatti mausteisessa tomaattisessa kastikkeessa,. Leivät tulivat suoraan tandooriuunista. Yhdelle aterian hinta oli noin 150 rupeeta eli alle kolme euroa.

Polkupyöräriksa
on aika kiikkeran keikkuva. Onneksi kaksi ei niin pientä istujaa tukee toisiaan ja tukitangosta kannattaa pitää kiinni. Meidän pojallamme oli upouusi pyörä ja riksaistuin. Matkalla tuli vastaan koulukuljetuksia: polkupyörän päälle oli asetettu koppi, jossa istui kymmenenkin pientä uniformupukuista koululaista, sivulla luki koulun nimi: Future children´s Academy tai muuta sellaista. Isompia koululaisia näkyi polkupyöräriksassa useampia kerralla. Intiassa koulut ovat avoinna kaikkiin uskontokuntiin kuuluville, eikä uskontoa opetata, vaan se jää kotien tehtäväksi. Näin meille kertoi ystävämme Usha.

Jama Masjid

1600-luvulla rakennettu Aasian suurin moskeija oli riksamatkan päässä. Linkissa lisää historiasta. Suurin osa isosta kävijäjoukosta oli muslimeja, hekin mitä ilmeisemmin turistimatkalla. Perhekuntia istui sivukäytävien suojassa ruokailemassa, joku oli vetänyt chadorin päällensä ja nukkui. Me kuljimme paikallisissa vaatteissa, eikä meidän tarvinnut kuin vetäistä huivi pään päälle. Länsimaalaisissa vaatteissa kulkevat naiset saivat pitkän värikkään ja kukikkaan kaavun päällensä.  Ilmapiiri on levollinen. Kuvaaminen maksoi 200 rupiaa, eikä kameraa saanut viedä sisään maksamatta.

Jama masjid

Haldiram´s
putkahti esiin Chandni Chowk-kadulla: vau! Kaikki maailman (Intian) makeat jälkiruuat ja halva-makeiset loistokkaissa vitriineissään! Sinne. Kunhan selvitimme monimutkaisen valitse-osta-maksa-hae systeemin ensin saimme ras-malai annoksen ja näin aluksi muutaman erimakuisen halvan. Yläkerran ravintolasta sai muovisille thalilautasille (en tiedä onko tämä kovin tervetullut muutos perinteisiin teräksisiin thali-lautasiin verrattuna) valita perinteisiä ja muodikkaita ruokalajeja. Kiinalaistyyppiset nuudeliruuat näyttivät suosituilta. Kahvi oli hyvää. Haldiram´s toimipisteitä on useita Delhissä ja ilmeisesti muuallakin maassa. Paikka on todella siisti.

tiistai 15. helmikuuta 2011

ChuRi Chandni. Kuun Rannekoru




12.2.
Seison vuorenhuipun paalle tasatulla pienella pyörealla, valkoisella marmorilla katetulla temppelipihalla. Hindutemppelin valkoinen marmoritorni ylettaa siniseen taivaaseen.

Annan katseen kiertaa huipulta huipulle. Toinen ehka vahan toista korkeampi. Kaannan katsetta hitaasti ympäri, naen sen koko 360 astetta kääntyessäni vain vuorenhuippuja. Lopussa kohoaa ainoa tahan aikaan vuodesta lumen peitossa oleva huippu, joka eroaa muista. Se on kaikkein korkein ja taysin erilainen. Laki ei ole terava, vaan nayttaisi, etta laajan huipun muodostaa sarja samankorkuisia pikkuhuippuja, jotka etaisyydelta katsottauna muodostavat laakean huipun.

Huipun peittaa auringonpaisteessa kimaltava lumi kuin rannekoru. Luminen huippu on levea, todella rannekorua muistuttava; kuvittelen kuun nousevan sen ylle ja valaisevan lumen yon pimeyden peittaessa kaiken muun. On vain kuu ja sen rannkoru. Hindiksi ja urduksi nimi on ChuRi Chandni.

Rannekorun takaa tulevat Himalajan mahtavemmat huiput, ja sitten Tiibet. Niita ei viela tahan nay, vaikka olemme jo nyt 2000 m korkeudessa. Olemme Intian Himachal Pradesh maakunnassa, joka on kokonaan vuoristoista. Toisella puolen nakymattomissa avautuvat Punjabin viljavat pellot, tien takana, jota eilen matkasimme Solanin vuoristokaupunkiin.

Kala Mata Mandir on Chailin alueella ja se peittaa vuoren koko huipun. Nousemme tasanteelta pieneen temppeliin, jossa toistimme ystavani Ushan ja hanen miehensa mukaan pienen seremonian. Usha soitti kelloa portilla, tervehdimme Kala Mata Jumalaa pienessa kammiossaan, sitten hindupappi  maalasi punaisen bindin (merkin) otsaamme, pirskotti pyhaa vetta kadelle, ja antoi sokerisia makeisia. Joku saattoi jaada istumaan matolle hetkeksi. Vieraita taalla kaukaisen vuoristotien paassa oli vain muutama.



Sumu laaksopaikoissa ajaessa peitti nakyvyyden joskus taysin.

Delhi-Solan; matka pohjoisen Intian lakeuksien lapi Himalajan rinteille

11.2. aamulla seitsemalta tulee meille jarjestetty auto kuskeineen hakemaan hotellilta reissulaiset. Aluksi olin huolestunut,miten ihmeessa 300 kilometrin paasta tuleva auto osaa Delhin Panj Nagarin alueen Main Bazaarin kkeskelta melkein huomaamattoman kujasenkautta viela  kurvata sisapihalle, joka ei nayta muulta kuin rapistuneelta kulkutielta entisten aikojen  majapaikkaan, josta kenties loytyy salvalla  suljettuu entisten aikojen ovi, kenties rapun marmori halkeilleena mutta lian peittama. Mutta niin vain kuja paattyy   lastentarhakeinun vieresta pienen hotellimme Hotel Ganga Innin ovelle. (Ganga =Ganges)

Osasin kuitenkin nukkua yon ja herata kello kuusi varmana siita, etta totta kai intialainen kuski osaa; koko kaupunki on taynnaan samanlaisia kujia ja entisten aikojen loiston nahneitten rakennuksen kupeesta saattaa loytaa lasioven, josta johtaa portaat suorastaan muutaman tahden marmorilattioin ja seinin varustettuihin pieniin hotelleihin, joissa huoneissa viimeisen mallin taulutelevisiot . Meidän hotellimme ei tosin ollut tähtien paikka, kelvollinen kuitenkin.

Tasan kello 7 puhelin soi ja ilmoitti reissulaisille, etta auto odottaa ja haluaisivatko madame, etta noudetaanko laukut nyt heti. Auto oli mukava, kuski luottamusta herattava huomaamattoman kohteliaasti toimiva mies. Edessamme oli vahintain 7 tunnin matka, 35o km joista viimeiset 80 km kiemuraista vuoristotieta melkein 2000 km korkeuteen.

Kohta kadulle paastyamme levisi juuri ja juuri aamuun heraava Delhi paksun saastepilven alla; paivalla ja myohaan iltaan eteen ja taakse ja lomitse kuhiseva joukko ihmisia ja erilaisia kulkuneuvoja oli peittanyt suojiinsa koko rujon miljoonakaupungin roskat, Joka paikka, jokainen kohta tulvi roskia melkein tyhjilla aamuisilla kaduilla. Kauppoja availtiin, kojuja varusteltiin, mutta missaan ei nakynyt lakaisijaa. Jokunen pyha lehma löntysteli kasalta toiselle ja mutusteli makupalojaan..

Mutta niin, matka jatkuu,  paivisin aina ruuhkaisen delhin kadut olivat viela melkein tyhjat ja paasimme Mahatma Gandhi Roadille. Siella oli roskat korjattu tienvierilta. Olihan se Delhin paraativayla. Kohta vasemmalla edessa vallin paalla kohosi Lal Qilan eli Punaisen Linnoituksen mahtavamuuri. Juuri taalta alhaalta saattoivat Delhi´n alamaiset katselle vain tuota seinaa, ajattelen millaisin miettein silloin. Ja millaisin miettein tana paivana nakevat sen Delhin kaduilla nukkuvat ja kerjaavat kaupunkilaisensa maailman suurimmassa demokratiassa.

Paasimme siis hadin tuskin uos Delhista. Matka jatkuu paikkaan, jossa ilma on kirkas, puhdas ja lahella taivasta. Siella loysimme paikan, johon nyt sopisivat aikaisimmin mainitse´mani runoilijan sanat: jos jossain on paratiisi, se on tama, se on tama. Kuun Rannekorut. ChuRi Chandni.

torstai 10. helmikuuta 2011

Delhi: entista loista ja taman paivan elamaa

Taman paivan ohjelmassa Jama Masjid, Intian suurin moskeija. Se on myos mogulihallitsijoiden rakennuttama. Moskeijan laaja piha vilisi turisteja, jotka tunnisti kaavuista, jotka portilla annettiin. Meilla oli paikalliset shilwar kamiz asut ja siihen kuuluvat huivit, jotka vain nostimme tukan peitoksi, kegat piti jattaa pois. Kuvaaminen oli sallittua kunhan maksoi 200 rs eli nelisen euroa.Laidoilla hieman suojassa oli perheita aterioimassa tai lepaamassa, siella taalla nukkuvia ihmisia. jotka melko varmasti olivat paikallisia. Naisille oli rukouksia varten oma kulmaus, mutta jotkut naiset rukoilivat samoilla paikoilla kuin miehet.

Moskeijaan ajoimme aika kiikkeralla polkupyorariksalla Chowri Chowk metroasemalta lapi paperitavarakadun, Rentoa lastausta ja purkamista, siina seassa riksat ja kavelijat. Olimme taas vanhan Delhin alueella. Silmiin osui ravintola n nimi S....komeasti suurena kauppojen ylla, Sinne johti kapeat marmoriportaat. Portaiden ylapaassa paloi pienessa keittiossa avotuli, jonka paalla iso musta pata. Tulen paalla oli suuri levy, jonka paalla iso maara isoja teraskattiloita, yhta hammensi kaiketi kokki, iso maha ja essu keikkui mahan paalla, hihaton paita ja koko komeus niin likainen, etta hetken mietitytti. Jaataisko tanne?

Ruoka oli aivan ihanaa kuitenkin! Aloo zeera, perunaa kuminakastikkeessa, juustolla taytetty tomaatti kastikkeessaan, juusto-herneviritys joka tunnetaan nimella mutter paneer. Seurana tandooriuunissa paistettua kahdenlaista leipaa, naan ja chapati. Koko lasku yhdelle noin 3 euroa. Vessaan mentiin viela yksi kerros marmorirappuja, sitten kulmauksessa metallioven takana luki> urinal. Siella oli lattiavessa, kohtalaisen siisti mutta jonkinlaisella hajulla.

Marmori henki jotain entisen ajan loistoa. Kattokin oli kipsikoristeltu ja maalattu joskus ammoin. Ikkunat oli korjattu jollain teipilla sielta taalta, verhot salonkimaiset mutta aikansa elaneet nekin. Kauniisiin simpukanmallisiin seinalamppuihin oli laitettu tokottavat ylisuuret energiasaastolamput. Miten lamput ja sahkot toimivatkaan, silla kadun yli, poikki, ristiin ja solmuun valilla yhtena sykkyrana kulki johttoja. Ravintolan kulmassa oli poyta, jossa vihanneskokki pilkkoi aineksensa ja heivautti kuoret ja muut roskat lattialle. Kokkikin tuli pyyheliina olallaan aterioimaan kulmapoytaan.

Olemme nyt kolmena paivana syoneet katukeittioissa, tallaisessa entisajan parempia paivia nahneessa ravintolassa, viimeisen paalle siistissa pikaruokapaikassa, suorastaan loisteliaassa kahvipaikassa....ihan terveena olemme sailyneet. Vaikka joskus meno hirvittaakin. Tuttuahan se on minulle Pakistanin ajoista, mutta bakteerikanta uudessa paikassa on aika erilainen ja hygienian taso usein kyseenalainen.

Illansuussa poikkesimme viela Intian valtion kasityokeskuksessa. Se oli hyvin jarjestetty, kaunis ja selkea paikka, todellinen nayte Intian kasityo-osaamisesta. Ja nyt kirjoittelen tata hotellin aulasa, soimme iltapalaksi papaijan ja chikuja. Aamulla aikaisin meidat haetaan, uskoisin, avarampiin maisemiin, hiljaisemmille kaduille, 300 km pohjoiseen Himalajan laheisyyteen. Raitis ilma. Ah. Saaste taalla laskeutuu illalla auringon kanssa vaipaksi kaupungin ylle.

Hotellimme pieni sisapiha kaantyy pienelta kapealta kujalta. Siina on parin postimerkin kokoinen tila, jossa on toisen rakennuksen korjausmateriaaleja, pari autoa, moottoripyoria ja...juuri siihen jaavaan tilaan mahtuu lasten keinu ja liukumaki, jotka siihen nostetaan nurkasta. Pihapiirissa on myos pikkuisten tarha, leikkipaikkana pieni lantti rapautuvaa ammoin valettua asfalttia.

On hammaastyttavaa, miten pieniin tiloihin mahdutetaan vaikka mita. Edellisen nettipaikan ylakertaan oli kiivettava rappusia, jotka loppuivatseinaan.Alas ammottavan avoimen reunan yli piti jotenkin paasta. Onneksi joku asiakas antoi kaden. Minulla on lyhyet jalat ja...
Alastullessa laitoin selkani tiukasti seinaa vasten ja laskin toisen jalkani aarimmaisen varovasti ensimmaiselle ylaaskeleelle, samalla pitaen kiinni ylakerran lattiatasosta. Se lattia siis oli avoin alakertaan. Kuvittele loput! Olen elossa.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Delhi. Jos jossain on paratiisi, se on tama, se on tama, se on tama

Voin kuvitella rapistuneen mogulihallitsija Shah Jahanin rakennuttaman linnakkeen ja palatsialueen paratiisiksi, kun katselen valkoisesta marmorista tehtyja paviljonkeja lukemattomien vesialtaiden, suihkulahteiden  ja kanavien aarella. Suurin osa Paratiisista taytyy kuvitella: linnake on yhta kuvauksellista rappioromantiikkaa, koristeristokoissa on repeytyneita kohtia, kanavat ja suihkul'hteet eivat toimi, kaikkialla on rakennusromua ja  kivenmurikoita, bambuisia rakennustelineita monessa paikassa. Joissakin paikoin voi ihailla valkoiseen marmoriin hakattuja upeita upotettuja kukkakuvioita. Linnake erottuu kauas, kupolitorneineen ja syvan tiilenpunaisen varinsa ansiosta, tehty tummantiilenpunaisesta kivesta. 1600-luvulla rakennettu Lal Qila, Punainen linnake valtaa vanhan Delhin sydamen ja se on joskus vallannut monen muunkin sydamen. Runoilija Amir Khusro mogulihovin loiston paivina  kirjoitti kuuluisat sakeet "If there was a Paradise, this is it, this is it!" eli "jos jossain on Paratiisi, se on tama, se on tama, se on tama".  Aikakauden hovielaman maalauksia vilisee historiankuvituksissa. Amir  Khusron lyriikka taytyy sijoittaa nyt uudelleen. Niiden kuvaamaa  elamaa ei voi enaa olla.

Amir  Khusron runoja on savelletty lauluiksi ja niita kuunnellaan tanakin  paivana. Mutta Delhin loisteliaisuus on kadonnut ja heti portin takaa eteen hyokyy vanhan Delhin virtsanhajuiset kadunvierustat, asumattoman nakoiset vanhat ylimyston kaupunkiasunnot, kadulla asuvia ihmisia nakyy kaduilla, nukkumassa ja kerjaamassa. Polkupyorariksan ajurit tuskin heltyvat laulamaan loiston ajoista. Arvaan ja tiedan, etta Bollywoodin kuvaamaa loisteliaisuutta on jossain tassa kaupungissa, mutta se on  piilossa, harvojen hallussa.

Chandni Chowk on vanhan Delhin paavayla ja basaarialue, joka on niin tajuttoman taynna ihmsisia, autoja, hajuja, huutoja,  pitkin kadunvieria lastataan puuvillakankaaseen ommeltuja kolleja tai pahvilaatikoita, joita puretaan kiikkeriin basaariukauppoihin, tyontokarryja, polkupyorariksoja, moottoripyoria pujottelemassa sulassa sovussa kaupunkilaisten jatkuvan virran kanssa, uhmaten kohtaloaan . Taalla ei ihmeekseni naykaan yhtaan pyhaa lehmaa, joita hotellikatumme basaarissa  on.En  keksi mihin ne enaa sopivisitkaan tassa sekamelskojen sekamelskeessa!.En kasita, miten paljon tavaraa pienelle alueelle saadaan mahtumaan! Basaarit pursuavat milloin kankaita, milloin elektroniikkaa, milloin kenkia ja niiden eteen kulkijoitten sekaan tyontyvat yhden miehen keittiot, lelumyyjat , ravintoloiden sisaanheittajat, riksantarjoajat,  hello wherea are you from -kysyjatkin sopivat sinne johonkin kulmaan ja tienmutkaan. Tilaa ei oikeastaan ole kenelleekaan, mutta ihmisjoukko puikkelehtii lomittain ja limittain, hoitaa bisneksiaan tai ottaa nokoset, oikeastaan ihmeteltavan sopuisasti, silla kukaan ei juuri toni.

Yhtakkia putkahtaa kadulle avoin kauppa, jossa on  silmiinkantamattomiin paikallisia makeita jalkiruokia, methai. Haligram's on kauppa, jossa on ylhaalla kahvila ja pikaruokapaikka. Kaikki mahdolliset herkut saat sielta. Paikka on siisti. Syomme herkkuani  ras malai jalkiruokaa ja saamme kovin maukkaat kahvit ja teet. Lisaksi hopeapaperilla paallystetyt badan barfit, mantelihalvakakut.

Takaisin kulkiessamme  kohti Chandni Chowk metroasemaa huomaamme toisen pikaruokapaikan, missa syomme samosat ja juomme kahvit. Vinood's Hygienic Vegetarian Fast Food kahvi maksaa noin 30 rupiaa (0,50e) tassa tosi siistissa paikassa, kun eilisessa 40-luvun ylellisessa kahvilassa 150 rupiaa (2,5 e) (United Coffee House Connaught Placella, joka vuorostaan on ylellinen ostoskeskus Reebokeineen, makkeineen, ja muine ylellisine kauppoineen . Yksi hyva syy , etta silmiin osuu siistia  paikkoja, yleensa niissa on hyvat vessat. Sekin tosi tarkea kokopaivakulkijoille.

Aamulla nukuimme tosi myohaan, puoleenpaivaan ja aikaeron takia kyselimme toisiltamme mita kello oikein on. Sovimme Solaniin pohjoiseen menosta ja peruimme ayurveda-hoidot, silla ne olisivat hotellin jarjestamana  maksaneet huimat  20 euroa, eli 1000 rs, ja tuo hinta on jo meillekin liikaa, silla se on takuulla turistihinta. Taytyy elaa takalaisen hintatason mukaan.

Lahikaturavintolassa soin aamiaiseksi alu paranthan, eli littean leivan mausteisella perunataytteella, 15 rupeeta ja maistoin kaverin malai koftaa. Naissa paikoissa emme uskalla juoda paikan vetta. Nakisittepa iloisen  tiskipojan, joka kuivaa tiskit kuvailemattomassa tilanteessa olevalla ratilla. Pilkut a:n paalle...Omat vesipullot pitaa olla mukana.

Iltapalaksi ostimme papaijan, kokonaisen ison ihanan hedelman, 40 rs kilo. eli alle euron, se  kuitenkin tuntuu kalliilta takalaiseen hintatasoon verrattuna. Lopputalvikauden hedelmia onvat myos chikut, guavat (amroot) ja melonit,  omenat, appelsiinit, banaanit ja viinirypaleet. Ei mangoja, harmi.

Metro  on  yksi Delhin ihmeista. Se on tavattoman hienosti jarjestetty, kuten lentokenttakin. Reitit ovat selkeita, varein merkittyja. Naisille on metron ensimmainen vaunu, asemalla on monta vaaleanpunaista  kylttia osoittamassa naisten vaunun paikkaa ja vatrija hatistelemassa miehia pois. Huomasimme, etta vartija erotti parinkin eri vaunuihin. Hyva tama naisten suosiminen, silla miesten vaunut ovat tupaten tupaten taynna. Metrolippu maksoi 12 rs yhdelta eli ei siis mitaan senteissa. Hinta maaraytyy asemavalien mukaan, eli pitaa tietaa minne on menossa. Metroon mennessa on turvatarkastus, vartija erikseen naisille ja miehille portilla seka laukkujen lapivalaisu.

Eilen illalla piti vet'ista sukat jalkaan iltaviilean laskeutuessa ja vetaa paksua peittoa  tiukemmalle. Paivalla on ollut ihanteellinen kuljeskeluilma, ehka noin +20C. Sanovat monet, etta helmikuu on paras kaupunkiin tutustumiseksi.
Nyt odottavat jalat  paasya lepoasentoon.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Kotoisaa Delhia riksojen toottaillessa

Muuten on kuin Karachissa ja Lahoressa, kunnes basaarikadulla muutama lehma ei piitannut toottaavista riksoista tai chikunmyyjasta, joka vahan huitoi ratilla. Tai kunnes paarautatieaseman levean kadun varrella nukkui katuviltillaan delhilaisista koyhin.

Saavuimme putsputsatun ja metallin ja lasin kiiltavien pintojen saihkeeseen ja kuljimme kilometrikaupalla liukumatoilla. Delhin lentiokentta toimi kuin salama, Turvatoimista meille mukavin oli, etta poliisilla on taksintilauskonttori lentoasemalla. Kerrot minne menet, saat lapun, jossa hotellimme osoite, nimeni ja hinta, 350 rupeeta eli noin 5 euroa parinkymmenen kilometrin matkasta. Taksi n loysimme selkeasti numeroiduista lahtoruuduista aseman ulkopuolella. Hoteli oli vilkkaalla basaarikadulla, kieran kulman takana ja taksikuski kysyi ainakin kolme kertaa tieta basaarikauppiailta. Hotellimme Cottage Ganga Inn loytyi sisapihalta Lonely Planetin ohjeiden mukaan.

Hotelli on vaatimaton, mutta mukavuuksin varustettu ja todella mielenkiintoisen basaarialueen sydamessa. Tulimme juuri ensimmaiselta kaupunkitutustumiselta, ja siita jo voisi kirjoittaa sivukaupalla! Osuimme tahan nettiakahvilaan, joita matkalla nakyi useita. Yhteys toimii moitteettomasti.

Aluksi soimme mita parhaimman special masala dosan. Dosa on Etela-Intialaisen keittion herkkuja: riisilettu, jossa sisalla vihanneksia, kuivattuja hedelmia ja kotijuustoa, se tarjotaan tulisen sambar-kastikkeen kanssa ja toisen kastikkeen, jota en tuntenut, valkoista ja paljon valkosipulia. Tavallinen dosa olisi maksanut 40 rupeeta, tama erikoinen 80 rupeeta(euron molemmin puolin). Katukeittion reippaan meiningin ja shilwarkamiz (paikallinen vaateparsi) ostosten jalkeen modernissa kauppakeskuskaupunginosassa, Connaught Placella, astuimme upeaan kahvilaan, jossa kuppi tavallista kahvia tarjoilija-armeijan ja antiikkihuonekaujen kera maksoi melkein 3 euroa. Se oli United Coffee House.

Jaimme keskusteluihin monessa paikassa, silla  haluan tietenkin esittaa peinta kielitaitoani, kaikki haluavat tietaa mista olemme, minne menemme ja miten opin hindia...siis kaikki sanovat , etta puhutpa hyvin hindia. Itse olen oppinut urdua, ja saan aina vakuuttaa etta peruskieli, puhel\kieli on yksi ja sama. Intiaainen saattaa sanoa: en puhu urdua, puhun hindia. Pakistanilainen saattaa sanoa; en puhu hindia, puhun urdua.

Ostimme hedelmia iltapalaksi, tilasimme huomenillaksi ayurvedisen hoitopaketin hoitalasta (perinteista hoitavaa hierontaa , josta meidat sinne haetaan ja tuodaan pois. Siita kerron enemman.

Ihmiset ovat iloisia, auttavaisia ja joskus on vaikea tietaa, onko joku juttusile tulllut kauppias tai muita palveluja tarjoava, mutta eise mitaan, sovimme valilla suomeksi, etta lopetamme taman tai taman tuttavuuden aina kohtalaisen lyhyeen.. Kieltaydyimme vanhemmankin herrasmiehen kahvitarjousestakin siita syysta. Parempi olla varovainen.

Kirjoitusvirheet ja viilaukset korjaien sitten myohemmin, nettiaika ei nyt kallista ole, eurolla saa varmaan pari tuntia. Nyt riksojen meskeeseen ja basaarin vilskeeseen ja sitten nukkumaan, sill' konetta odotimme Hesassa vissiin nelja-viisi tuntia teknisen vian vuoksi.
Talla kertaa tassa.
.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Mummo junaan ja viisumit kassiin

"Juna tuli jo."
Hetken vilkaisu, hetken harkinta, hetkessä matkarillukat käteen, olalle ja juoksu. Sekuntin sadasosalla voitin junan. Kapusin sisään.

"No mie näin että rouvalle tuli aika kiire", naureskeli savolaislupsakka konnari.

Niin se matka alkoi. Epävarmuustekijänä vielä Intian viisumi. Hienosti Intian viisumit saimme päivässä. Pakistanin viisumi ja Intian viisumi eivät joidenkin mukaan oikein tykkää toisistaan. Vai oliko se niin, etteivät Intia ja Pakistan oikein tykkää toisistaan.

Lähetystön virkailija sanoi: me emme sitten takaa, että pääsette takaisin Intiaan Pakistanin puolelta. Saimme kuitenkin puolen vuoden moniviisumin ja takaisintuloluvan ennen virallista kahden kuukauden määräaikaa passiimme asianmukaisesti leimattuna yhdessä päivässä. Nuo maiden suhteet vaikuttavat sitten moneen asiaan. En usko että aina vakaalla Suomen passilla mummotyypeillä on hankaluuksia päästä rajan yli puolin ja toisin.

En löydä tästä uutista, mutta ilmeisesti Karachissa oli tänään täsmäpommi tehnyt tuhojaan, 17 ihmistä oli kuollut. BBC viimeisin uutinen tänään  kertoo poliisiin saaneen kiinni täsmäpommituksiin syyllistyneitä. Saku kertoi kuinka sukulaiset sadattelevat herkästi Intiaa syyksi kaikenlaiselle levottomalle toiminnalle. Voi kuitenkin muistaa, että pakistanilaisten oma etninen väkivalta johtaa suurempaan määrään kuolleita kuin Intian ja Pakistanin väliset suhteet. Muistamme Benazir Bhutton kuoleman, se oli oman maan ääriainesten tekoja. Muistamme Punjabin kuvernöörin murhan tänä vuonna Lahoressa. Sen olivat toteuttaneet äärifundamentalistit, jotka eivät hyväksyneet kuvernöörin uudistusmielisiä lausuntoja.

Asuessani Karachissa 80-luvulla oli silloinkin täsmäiskuja tai kaikenlaisia kahnauksia Karachin tietyilla alueilla. Omat asuinalueemme olivat silloin melkoisen turvallisia, vaikka isompia tienristeyksia partioi muutama sotilas pyssyt tanassa, vaikka pankin aulassa oli tiski, jossa luki: olkaa hyvä ja jättäkää aseet tähän, vaikka koulun portilla oli pyssy kädessä valpas vartiomies. Tänään poikani kertoo, että noillakin ennen turvallisilla alueilla tuntee jännityksen toisenlaisena aikaisempaan verrattuna. Tilanne on kiristynyt. Silti, siellä elelee pitkälle toistasataa miljoonaa asukasta. Ehkä mekin sovimme sinne joukkoon. Ja miljoonat ihmiset elävät jokapäiväsitä elämäänsä. Olen ajatellut asian niin, että minipä melkein mitä tahansa, jotain voi tapahtua. Vaikkapa jäädä auton alle.

Maanantaina on siis lento Finnairilla Delhiin. Tutkimme parin päviän ajan Delhin ympäristöä. Sitten ajamme 300 km Himalajan rinteille Solan-nimiseen pieneen kaupunkiin. Siellä vierailee nyt parhaillaan vakituisesti Espoossa asuva intialainen perhetuttava, jonka luo menemme. Sieltä muutaman päivän päästä menemme Chandigarhin ja Amritsarin kautta rajalle, siitä kävellen yli rajan Lahoreen; Intian puoleista Atarin kylästä Wagah-nimiseen kylään Pakistanin puolella. Mitkään merkit eivät näytä , että Intian ja Pakistanin suhteen olisivat kiristyneet entisestään ja raja olisi kiinni. No, sitten emme mene rajan yli. Ja jopa osuisimme rajalla perinteiseen sotilaalliseen  portinavaamisseremoniaan (video), josta ei tarkkuutta puutu!
Seremonia alkaa klo 16.30 ja kestää auringonlaskuun (mikä lienee siinä viiden kuuden välillä muistin mukaan).

Lukemisena: Amartya Sen, Moniääninen Intia, akateemikon syvään historiaan ja intialaisiin uskontoihin ja käsityksiin luotaava teos intialaisen elämän erilaisista ilmiöistä.