Mummo junaan ja viisumit kassiin

"Juna tuli jo."
Hetken vilkaisu, hetken harkinta, hetkessä matkarillukat käteen, olalle ja juoksu. Sekuntin sadasosalla voitin junan. Kapusin sisään.

"No mie näin että rouvalle tuli aika kiire", naureskeli savolaislupsakka konnari.

Niin se matka alkoi. Epävarmuustekijänä vielä Intian viisumi. Hienosti Intian viisumit saimme päivässä. Pakistanin viisumi ja Intian viisumi eivät joidenkin mukaan oikein tykkää toisistaan. Vai oliko se niin, etteivät Intia ja Pakistan oikein tykkää toisistaan.

Lähetystön virkailija sanoi: me emme sitten takaa, että pääsette takaisin Intiaan Pakistanin puolelta. Saimme kuitenkin puolen vuoden moniviisumin ja takaisintuloluvan ennen virallista kahden kuukauden määräaikaa passiimme asianmukaisesti leimattuna yhdessä päivässä. Nuo maiden suhteet vaikuttavat sitten moneen asiaan. En usko että aina vakaalla Suomen passilla mummotyypeillä on hankaluuksia päästä rajan yli puolin ja toisin.

En löydä tästä uutista, mutta ilmeisesti Karachissa oli tänään täsmäpommi tehnyt tuhojaan, 17 ihmistä oli kuollut. BBC viimeisin uutinen tänään  kertoo poliisiin saaneen kiinni täsmäpommituksiin syyllistyneitä. Saku kertoi kuinka sukulaiset sadattelevat herkästi Intiaa syyksi kaikenlaiselle levottomalle toiminnalle. Voi kuitenkin muistaa, että pakistanilaisten oma etninen väkivalta johtaa suurempaan määrään kuolleita kuin Intian ja Pakistanin väliset suhteet. Muistamme Benazir Bhutton kuoleman, se oli oman maan ääriainesten tekoja. Muistamme Punjabin kuvernöörin murhan tänä vuonna Lahoressa. Sen olivat toteuttaneet äärifundamentalistit, jotka eivät hyväksyneet kuvernöörin uudistusmielisiä lausuntoja.

Asuessani Karachissa 80-luvulla oli silloinkin täsmäiskuja tai kaikenlaisia kahnauksia Karachin tietyilla alueilla. Omat asuinalueemme olivat silloin melkoisen turvallisia, vaikka isompia tienristeyksia partioi muutama sotilas pyssyt tanassa, vaikka pankin aulassa oli tiski, jossa luki: olkaa hyvä ja jättäkää aseet tähän, vaikka koulun portilla oli pyssy kädessä valpas vartiomies. Tänään poikani kertoo, että noillakin ennen turvallisilla alueilla tuntee jännityksen toisenlaisena aikaisempaan verrattuna. Tilanne on kiristynyt. Silti, siellä elelee pitkälle toistasataa miljoonaa asukasta. Ehkä mekin sovimme sinne joukkoon. Ja miljoonat ihmiset elävät jokapäiväsitä elämäänsä. Olen ajatellut asian niin, että minipä melkein mitä tahansa, jotain voi tapahtua. Vaikkapa jäädä auton alle.

Maanantaina on siis lento Finnairilla Delhiin. Tutkimme parin päviän ajan Delhin ympäristöä. Sitten ajamme 300 km Himalajan rinteille Solan-nimiseen pieneen kaupunkiin. Siellä vierailee nyt parhaillaan vakituisesti Espoossa asuva intialainen perhetuttava, jonka luo menemme. Sieltä muutaman päivän päästä menemme Chandigarhin ja Amritsarin kautta rajalle, siitä kävellen yli rajan Lahoreen; Intian puoleista Atarin kylästä Wagah-nimiseen kylään Pakistanin puolella. Mitkään merkit eivät näytä , että Intian ja Pakistanin suhteen olisivat kiristyneet entisestään ja raja olisi kiinni. No, sitten emme mene rajan yli. Ja jopa osuisimme rajalla perinteiseen sotilaalliseen  portinavaamisseremoniaan (video), josta ei tarkkuutta puutu!
Seremonia alkaa klo 16.30 ja kestää auringonlaskuun (mikä lienee siinä viiden kuuden välillä muistin mukaan).

Lukemisena: Amartya Sen, Moniääninen Intia, akateemikon syvään historiaan ja intialaisiin uskontoihin ja käsityksiin luotaava teos intialaisen elämän erilaisista ilmiöistä.