sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Anoppikokelas


Aamusella piti herätä ajoissa. Ensiksi hiiva pullataikinaa varten. Sitten 10 litran pataan herneet. Tämä anoppikokelas yrittää tosissaan. Tuollaisesta aussivävystä on pidettävä kiinni. Ja jos vävypoika pitää korvapuusteista niin sitten kolme pellillistä korvapuusteja on tehtävä. Hernerokka ei nyt sinänsä kuulu tähän sarjaan. Sattui nyt samaan aamuun sen keitto.

Siispä herneet porisemaan. Parin kilon kimpale kaunista possunpaistia siihen. Luutakin pitää olla, siitä tulee makua. Ei mitään suikalesuipuloita, sanoi äitini 87-v. Niitä leikataan jostain kolosista ja mitä ne nyt sitten on. Haluan leikata itse. Silloin saa tuoretta. Kauimmaiseen marketiin siis, missä on kunnon lihatiski. Samalla ostimme kolmenlaista metvurstia, sillä tuleva vävypoika pitää metvurstista.
Mittailtuamme hernekeittourakkaa eli varaamiamme aineita, piti hakea naapurista isompi kattila.

Toisekseen, on mukava laittaa sellaisia herkkuja, joista molemmat pitävät. Saamme tyttären ja vävyn (kutsun tästedes vävyksi, sillä ovathan tyttäreni ja vävy asuneet yhdessä parisen vuotta ja häistäkin on ollut puhetta)harvoin tänne Suomeen. On mahdollista vuoden-kahden päästä kandipaperit saatuaan LaTrobe yliopistosta, että molemmat tulevat Helsinkiin jatko-opintoihin, jos pääsevät. Opiskeluaineet ovat antropologia, historia ja kansainvälinen politiikka.

Anopin miellyttämisestä tuli mieleeni ystäväni, joka aloitti kirjoittamaan hindiksi kirjeitä tulevalle anopilleen. Muistin, että itsekin kirjoitin omalle, silloin jo anopille, urdunkielisiä kirjeitä. En osannut vielä arabiankielisiä kirjaimia, mutta kirjoitutin ne toisilla. En teeskennellytkään osaavani, kirjeen loppuun kirjoittaja kirjasi kirjoittavansa puolestani.

Ai niin, tämähän on toisin päin, minähän olen jo anoppi (tais siis melkein). Mutta vävypojan miellyttäminen on silti tärkeää, ettei hän juoksisi karkuun. Pitäähän minun pitää tyttäreni puolta.

Ihana vävy.

Nyt sitten istumme kammarissani. Tytär virkkaa minulle violettia kaulaliinaa mummonneliöistä. Taidanpa keittää kahvit korvapuustein. Siitä muistui mieleeni edellisen vierailun korvapuustitapaus. Olin tehnyt lähtiäisiksi kasan korvapuusteja ja antanut vävylle ison paperipussillisen mukaan matkaevääksi Australiaan. Tytär kertoi sitten ihmetelleensä, kun vävy ahtoi korvapuusteja ennnen koneeseen nousua. Vävy oli hämmästyneenä todennut, ettei haluaisi niitä heittää poiskaan. Nimittäin australialaisten lentokenttäkontrooli ruoan suhteen on ankara, avoimia ruokia ei voi viedä ulos eikä sisään lentokentillä. Pussissa oli reilut kymmenen korvapuustia.

Juuri nyt minä vain istun onnellisena ja katselen noita kahta onnellista, jotka ovat pari viikkoa vielä luonani. Sitten Helsinkiin ja Somerolle, kunnes 8. tammikuuta nuoret matkaavat takaisin Melbourneen. Ikävä helpottuu, kun ajattelen, että ehkä reilun vuoden päästä tulisivat opiskelemaan Suomeen!

perjantai 15. tammikuuta 2010

Kidekaksoset


Kidekaksosia ei ole! Jos löydät, se olisi tieteellinen sensaatio. Tämä kidekuva on kahden aitalankun välistä eilen otettu; aurinko juuri ja juuri kirkasti taivasta sumuisen pilven takaa.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Ovatko nämä uusia henkisiä tienviittoja?


Kymmenen käskyä laitettiin uusiksi 9 viisaan naisen ja miehen voimalla YLEn ohjelmassa.Katsoin osan näistä keskusteluista. Kirjoitan tähän muistiin kunkin keskustelun päätteeksi muodostellut uudet käskyt.

Facebookissa on ryhmä, jossa näistä keskustellaan. Kirjoitin aikaisemmin seitsemännestä käskystä Ole läsnä blogiini. Luulen, että pohdin näitä vielä jossain vaiheessa lisää. Mutta siis muistiin tällä kertaa enempää kommentoimatta. Vain etten unohtaisi mainita; Juha Itkonen toi tuoreita ajatuksia mukaan usein tavalla, joka erottui selkeydellään ja kauniin terävillä arkisilla huomioilla.

1. Älä pelkää

2. Pidä huoli perheestäsi

3. Tee hyvin

4. Kilpaile vastuullisesti

5. Tunnista riippuvuutesi

6. Ole avoin totuudelle

7. Ole läsnä

8. Harkitse tarpeeksi

9. Pelasta maa

10. Älä jätä yksin

Ohjelman tuottaja Marko Kulmala lisäsi oman yhdennentoista käskynsä, joka on niin yksinkertaisen hieno, että haluan sen lisätä tähän myös.

11. Päättää kiittää ja auttaa tänään vähintään kerran normaalia useammin.


Keskustelijat:
Hilkka Olkinuora, teologi
Juha Itkonen, kirjailija
Terho Pursiainen, teologi, filosofi
Raimo Sailas, valtion virkamies
Laura Lares, päätoimittaja
Jarkko Ruutu, jääkiekkoilija
Leena Huovinen, teologi
Christer Lybäck, ortopedi
Veera Luoma-aho, päätoimittaja, Ylioppilaslehti

lauantai 9. tammikuuta 2010

Aussivieraat pukevat pakkasiin ja riisuutuvat avantoon









Joulu ja uusi vuosi menivät tohinoissa aussien kanssa.

Ensin tulivat tyttäreni pieni ja hänen sulhasensa Turkin kautta Melbournesta. Samoihin aikoihin heidän puoleksi suomalaistaustainen ystävänsä Elvira.
Uudeksi vuodeksi saapuivat tyttären tulevat appivanhemmat Adelaidesta. Siellä on nyt kesä ja ennätyskuumaa, yli +40C.

Minusta tehtiin "Mitten Police" eli lapaspoliisi. Sopii. Ei sovi lähettää koskaan lumeessa kävellyttä vierasta kylmin käsin ulos. Tarvittiin myös pitkiä kalsareita, saappaita,toppahousuja, kaulaliinoja . Komerosta kaivelin varusteita ja sitten kauppaan hakemaan lisää. Adelaiden eräkaupassa oli varusteiksi myyty napakat sadevaatteet Suomen ja Lapin matkaa varten, sentään kerrospukeutumista oli neuvottu.

- My God, ihanaa, miten suloisia pikkuiset ovat topattuina rattaissaan! Kunnes näky topatuista lapsista joutui inflaation käsiin ja ihastelun paikan sai pulkassa istuva toppapallero. Tai koiratakissaan. Kumpiakin kuvattiin.

- Katso,oi,ihanaa, koirallakin on takki. Saanko ottaa kuvan? Miten ne voi olla ulkona lumessa?

-Miksi lumi narskuu? ihmettelivät aussit.
-Koska on aika kova pakkanen.
-Vau!
Mutta pian jo olikin -20 C niinkuin hyvin tiedämme ja kaikki me supisuomalaisetkin ihastelemme huurteisia puita pitkästä aikaa. Ja kun lunta tuli lisääkuormakaupalla, seuraavaksi tuli ihmettelyyn lumenluontikone!

Onhan meillä muutakin eksotiikkaa tarjottavaksi. Elvira halusi kokea kaikkea mahdollista, onhan hänen äitinsä pikkutyttönä Suomesta Australiaan muuttanut ja Elvira on innostunut tutustumaan Suomeen, on ollut aikaisemmin kerran kesällä.

Meillä tehtiin korvapuusteja, karjalanpiirakoita, syötiin lohta lohen perään, lakkojakin oli pakkasessa ja niiden keräämisestä sainkin tosi jännittävän kertomuksen Kuusamon retkestämme karhun kohtaamisesta suohon uppoamiseen (ei me kohdattu eikä upottu, mutta mahdollisuus aina oli)... ja kuvattiin niitä lohia marketissa, laskettiin pulkkamäessä ja tehtiin lumitöitä. Istuttiin lumisessa pihakiikussa. Ei olisi tullut mieleen noin suomalaiseksi talvihuvitukseksi.'

- Hei, ne naiset vaan vastasivat nakuina puhelimeensa!
Käytiin avannossa. Siitä Elviralle huimat pisteet. Jälkeenpäin hän sanoi, että sauna oli rankempi kokemus kuin se avanto, jonne pulahti kaksi ja puoli kertaa. Eka kerta oli se puolikas polviin asti. Myllysaaren yleinen sauna ja avanto ovat kaupunginlahdella. Lauteilla parikymmentä naista ihanissa saunahatuissaan.

Ja lumi niin hohtavan valkoista ja lumihiutaleet ihastuttivat, aamulla ulos ei päässyt ellei lakaissut portaita. Elvira otti rappujen lakaisun tehtäväkseen. Potkurilla käytiin lähikaupassa maitoa hakemassa.

Kaupoissa oli ihania muumijuttuja. Niitä on nyt viemisinä. Elvira on ollut jo muumien lähettiläs Melbournessa. Siellä hän opettajaksi opiskelujensa ohella lukee parina päivänä viikossa lapsille satuja kirjakaupassa ja esittelee aina muumikirjoja.

Tyttären tulevat appivanhemmat ovat reippailijoita, mutta kovat kävelijät eivät kovin innokkaasti lähteneet pidemmälle kuin autosta siirtymisiin...katseltiin kylmässä tuulessa jäätynyttä Saimaan selkää korkealta Lauritsalan sillalta.
-Eihän tuolla sillan alla VOI olla vettä, sehän on kuin pelto! Ja siinäkö voi ajaa autolla. En uskaltaisi kävellä.
Käveltiin kuitenkin myöhemmin, varoen, jäällä.
Pöllikasoista sain kertoa, miten ne uitetaan Kaukaan sellutehtaalle Saimaan vesiä pitkin. Kanava ja Venäjän läheisyys aina ihmetyttävät. Katsottiin kanavan alkua Saimaalla. Ei sentään menty katsomaan Venäjän puita ja rajavartiotorneja Nuijamaalle, sillä Verity ja Andrew ovat matkustaneet Trans-Siperian reitin Pekingistä Pietariin ja ovat Venäjän puita nähneet. Venäjän läheisyys kuitenkin viehättää ja puhuttaa. Enää ei kysytä aivan yhtä tiukkaan, miten täällä niin lähellä rajaa elämme tai voimme elää kuin aikoinaan Neuvostoliiton aikoina.

Auton putsaaminen lumesta valokuvattiin. En ollut itse kiinnittänytkään huomiota miten lasten kiikun istuin on veikeästi lumen alla. Talven erikoisuuksiin sekin menee.

- Ja tuossako muka omenapuita? Miten tuossa kasvaa mustia viinimarjoja, kaikki paksun lumen alla? Täälläkö aivan vihreää kesällä? Miten mansikat ehtii kypsyä?

torstai 7. tammikuuta 2010

Ole läsnä

Kärräsin 80-luvun kamalalla hiekanruskealla kuviosametilla päällystetyn nojatuolin kammarini. Se jopa pyörii ja keinuu. Olin aikonut antaa sen pois. Se on sittenkin paras istua! Huomasin, että puisessa kiikkutuolissa saan selän kipeäksi, jos pidän läppäriä sylissä. Aikaisemmin asetin läppärin pöydälle, nyt olen oppinut läppäröimään oikeesti läppäri polvella. Ja kun hiirta ei ole, nyt sujuu näilläkin mitä-ne-nyt-on näppäimillä.

Laitoin valkosipulit sukkiin, istuin uuden elämän saaneeseen tuoliin - viereen pari klementiiniä ja televisiossa ohjelma Stalinista ja Stalinin suunnittelemasta grandioosista Moskovasta, joka ei koskaan toteutunut. Osia vain, kuten ihmettelemämme neukkurakennukset, 7 sisarusta. Metrot ovat siltä ajalta. Moskovan upeat metrot. Taiteilijan näköinen, olisi voinut olla juutalainen Eugene, kiharapitkätukkainen mies pysähtyi neuvoman meitä. Suunnitteli reitin miten pääsisimme haluamallemme asemalle. Huomattuaan, ettemme ymmärtäneet mitään metron reiteistä tai Moskovastakaan, vei hän meidät ulos, käveli vauhdikkaasti toiselle asemalle Kremlin kupeella ja varmisti, että pääsemme suoraan metrolla Leningradin asemalle, josta pian junamme Siperiaan päin lähtee. Meiltä oli mennyt kokonaan taju miten valtavaan kaupunkiin olimme joutuneet. Hienosti tehty.

Televisiossa on meneillään sarja nykyajan kymmenen käskyä, jotka ryhmä erilaisia ihmisiä päättää keskustelemalla. Tänään käskyksi saatiin kutakuinkin: Teen jotakin ilmaston puolesta. Eilinen kuului: ole läsnä.

Keskustelu keskittyi muistini mukaan aika lailla nykypäivän viestimiin, miten puhelin, skypettely ja muu sellainen käsitetään. Jäi minusta aika yksipuoliseksi jutteluksi. Onhan viestittelyn maailma muuttunut viime aikoina, mutta läsnä oleminen on muutakin. Kuten vierailu kutsumatta pullapitkon/viinipullon kanssa kaverin luo. Vai voiko sellaista enää te hdä?

Poikani, eilen 25 vuotias, kertoi minulle joitakin kuukausia sitten, jokseenkin eläkkeellejäämisaikoihin:

-Kuule äiti, olemme siskon kanssa jutelleet, tää on ihan vakava asia, että pidämme sinusta huolta sitten kun tarvitset sitä. Olemme luvanneet toisillemme järjestää sen missä tahansa olemmekin. Ei sinun tarvitse mennä vanhainkotiin.

Ajatellaanko, että itsenäiseen elämään vanhempia ei enää tarvita? Käydään ehkä viemässä joulukukkanen. Onhan valtion tehtävä hoitaa vanhukset tässä maassa, eikö niin sanota! No eivät kaikki tietenkään sano näin, mutta paljon sellaista olen nähnyt.

Sain juuri puhelun iäkkäältä serkultani, joka suuresta perheestään huolimatta on nyt kovin yksinäinen kun ei pysty paljoakaan yksin liikkumaan. Muistui mieleeni, että Juha Itkonen kertoi mainitussa tv-ohjelmassa soittaneensa isoäidilleen vanhainkotiin.
-Mitä kuuluu sinne päin?
-No mitä luulet kuuluu helvettiin.
Juha Itkonen kertoi mummonsa olevan 90-vuotias ja terävä kuin partaveitsi, mutta fyysisiltä voimiltaan heikko ja siksi vanhainkodissa. Ainoa vaihtoehto?


Lapseni kasvoivat 5 vuotta Pakistanissa. Pakistanin mummo, dadi, oli heille läheinen.
Aikoinani anoppini kysyi minulta, saako tulla asumaan meidän luoksemme Karachiin muuttaessamme - Tottakai, vastasin. Näin saimme samaan syssyyn kotiimme koko joukon sukulaisia vierailuille, entisiä perheen palvelijoita tervehdyskaynneille ja totta kai, nähdäkseen ulkomaalaisen miniän. Pari kuukautta ajattelin asuvani rautatieasemalla ja pidin matkalaukkua valmiina poislähtöön. Sitten totuin ja osasin ottaa omaa aikaa. On ihan totta, 5 vuotta Pakistanissa olivat elämäni parhainta aikaa, kiikkerästä alusta huolimatta. Ole läsnä oli avain siihen. Aina oli joku läsnä. Kotona mummo, välillä pitkilläkin vierailuilla sukulaisia. Yhdessä sitten tehtiin kaikkea mahdollista, kokoonnuttiin illansuussa grillaamaan suurella joukolla milloin kenenkin luona. Ei koskaan varsinaista lastenhoito-ongelmaa. Ei koskaan yksinäistä mummoa.

Jo asuessamme Australiassa mummo asui meillä vuoden verran ennen lasten syntymää. Setä Sam tulla tupsahti Skotlannista kohta kun pienet kaksoset olivat syntyneet ja huomattuaan tilanteen otti keittiön haltuunsa ja viipyi pari kuukautta. Sain rauhassa hoidella pieniä keskosia, 18 päivittäistä maitopuolloa ja vaipat päälle!

Suomessa myöhemmin asuessamme anoppi sitten vieraili meillä, muutaman kesäkuukauden kerralla . Tiesin jo entuudestaan, millaisen lääkärin Jehangir mummo tarvitsisi. Niinpä kutsuin egyptiläisen tohtori Khalidin kotiimme. Mummo sai rauhassa kertoa huolensa lääkärillemme, joka aasialais/afrikkalaiseen tapaan tiesi, että lääkärin hoito on muutakin kuin laastarin laittoa ja reseptin kirjoittamista. Sielunhoitoa. Eihän meidän mummolla oikeastaan mitään vikaa ollut.

Olen viime aikoina käynyt äidin kanssa erilaisien lääkäreiden vastaanotoilla ja yhtä poikkeutta lukuunottamatta kaikki ovat olleet viileän asiallisia, turhan nopeita vanhalle ihmiselle edes pysyä perässä hoitoasioissa. Minäkin saan olla tarkkana.
Poikkeus oli virolainen poliklinikkalääkäri, joka jaksoi kuunnella ja jutella erikseen kaikkien käytäväpaikalla toimenpiteitä odottelevien ikäihmisten kanssa . Ja sellaisella kielellä, että äitikin ymmärsi.

Tämä kirjoitelmani kiertäytyy siiihen suuntaan, että joudun sanomaan, että aasiaalainen mentaliteetti on merkitsee läsnäoloa. Siellä elämä on todella paljon yhteisöllisempää. Mutta, muistanpa omasta lapsuudestani, että silloin oltiin enemmän läsnä; meilläkin asui mummo ja kylänraitilla oltiin tekemisessä naapureiden kanssa ja talkoilla rakennettiin milloin mitäkin.

Kävimme sukuloimassa kysymättä, käskemättä. Jos ketään ei ollut kotosalla, laitoimme pihaluudan oven eteen, merkiksi kotiin palaaville, että joku oli käynyt ovella. Ei tarvinnut eikä kenelläkään ollut, puhelimia, jolla sovittaisiin viikkojen päähän "sopiiko että tulen joku ilta".

lauantai 2. tammikuuta 2010

ELÄ niin kauan kuin olet elossa.


Olen miettinyt miten saisin elämäni yksinkertaiseksi.
Olen miettinyt uskonko jumalaan.

ELÄ niin kauan kuin olet elossa.

Jossakin blogissa oli tuo ylläoleva lause pitkässä listassa uudenvuodenlupauksia. Lause riittää minulle uuden vuoden lupaukseksi. Ei minulla kuitenkaan ole tapana tehdä uudenvuodenlupauksia. Pitäähän sellaisia lupauksia voida tehdä milloin vain ja yrittää pitää ne yhtä kaikki. No, ehkä tarvitaan tällaisia kimmokkeita.

Olen lukenut kosmologian professori, tietokirjailija Kari Enqvistin kirjaa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat.Sen lukeminen pitikin jättää hetkeksi, koska se melkein räjäytti ajatukseni. Yksinkertaisella tavalla. Kirja käsittelee ymmärrettävällä tasolla jumalan olemassaoloa ja maailmankaikkeuden olemusta, asioita, joita olen ajatellut aina välillä tiiviistikin.
Kirja käsittelee Enqvistin vanhempien kuoleman kautta yksityisestä yleiseen suuria kysymyksiä.

Olen etsinyt kauan lukioajoilta, aina joskus tiiviimmin, joskus onnellisena tyytyen siihen, mitä sanon nytkin: tämä elämä tässä on elämän tarkoitus. Vuosituhansia ovat viisaat yrittäneet selvittää suuria kysymyksiä. Vastauksia ei ole ollut.

Ehkä suurin yksittäinen syy mietteisiini viime aikoina on ollut ikävä traaginen tapahtuma ystäväperheessä. Kolme lasta jäi äidittömäksi. Äiti murhattiin. Tapahtuma saa minut kysymään, voiko jumala olla niin julma, että sallii sellaisen. Onko jumala olemassa? Nyt juuri sanoisin helposti: ei, ei ole.

Nyt juuri on tapahtunut tragedia Espoossa ostoskeskuksessa. Kuka voi lohduttaa omaisensa menettäneitä?
Ei minusta uskonnoilla ole siihen keinoja.

Haluaisin myös kertoa ihanasta joulusta ja uudenvuoden vaihteesta perheessämme. Sainhan tyttäreni, hänen sulhasensa ja tulevat appivanhemmat Australiasta luokseni. Luonto on upeinta vuosiin tutustua talvisiin asioihin. Juuri tänään aurinko paistoi matalalla pihan tähtiä vilkkuville hangille niin upeasti. Kerroin vieraille, miksi lumi narskuu kivasti kenkien alla kun on melkein -20 C pakkasta. Tai miten koirat rakastavat lumessa peuhaamista eivätkä siihen palellu.

Ja vieraat poseerasivat melkein lumen alla nuokkuvassa pihakeinussa. Istuivat lumisessa keinussa.

Ne ovat ihania muistoja. Mutta kun en saa pois mielestä näitä traagisia tapahtumia. Kun aioin kirjoittaa iloisista päivistä aussien kanssa, jokin sisälläni tuli sanomaan, kuinka voit iloita kun toiset ovat menettäneet elämänsä turhaan. Miten paljon surua on toisille annettu ja miksi?

No, olen juuri nyt yksin, siksi nuo ajatukset saavat sijan. En kylläkään ole ollenkaan surumielisyyteen taipuvainen. Olen optimistinen.

Ilta on tummunut, nuoret ovat Helsingissä, äitini nukkuu aikaisin alakerrassa, ja iloisista asioista kirjoittaminen ei tunnu ihan oikealta juuri nyt, kun olo tuntuu hieman haikealta. Kun Aisha on kaukana Australiassa opiskelemassa, ikävöin kyllä, mutta eri tavoin kun nyt ,silleen järkevästi kun on siellä ja voimme usein skypettää ja viestittää. Nyt kun ovat vain tuossa Helsingissä ,ikävä on sellainen konkreettisempi . Mutta tapaamme aivan pian ja vietämme vielä kaun yhdessä ennenkuin lentävät takaisin Melbourneen helmikuun alkupuolella.