Tirilän tonttu

jolle mummi on tehnyt kunnon villaiset tamineet. Pakkasta on -17 C ja se on tilattu pian saapuville aussivieraille! Kuin myös ihana kevyt pakkaslumi.

Tonttu kurkkasi ikkunamme takaa tänään!

Jossain mainittiin, että Siperian kylmät tuulet tulevat Suomeen hieman arvaamattomasti tällä viikolla ja tuovat kylmää ilmaa. No nyt, matkattuamme läpi tuhansien kilometrien ja sittenkin vain osan Siperian arojen ja metsien, on helpompi ymmärtääkin miten ne tuulet sieltä voivat tulla. Kyllä voivat. Niin avoimelta ja valtavalta Siperia tuntui. Uralin vuoretkin ovat niin matalat, tuskin vuoret ollenkaan (niinkuin itse ja moni kuvittelee) pitämään tuulia siellä Aasian puolella.

Kun juna viilettää Euroopan puolelta Permistä mukamas Uralin yli Jekaterinburgiin Aasiaan, jäävät Uralin rinteet junamatkustajilta yleensä huomaamatta. Junarata on matalin kohta, mutta eivät ne korkeammatkaan korkeilta näyttäneet matkattuamme Uralin kupeella pohjoiseen.

Permistä on tullut ikäviä uutisia suuresta diskopalosta. Miten voi olla, että uutiset koskettavat enemmän, kun niitä kuulee paikoista, joissa on käynyt.

Matka on vielä paljon mielessäni.

Istanbuliin matkaavat ja Venäjän federaatiosta käännytetty

Farewell sanoo tyttäreni ja matkaa Istanbulin kautta Suomeen!
Tervetuloa, olemme kentällä 20.12.2009.

Aisha ja Meksu osallistuvat Melbournen yliopistonsa historian kurssille, joka käsittelee ottomaanien historiaa. Odottelemme matkakertomusta blogiin.

Itse en päässyt edes rajan yli Venäjälle viime tiistaina. Siitä tuli hauska ellei jo hieman pelottava (mitä ne keksii, minutko vakoojaksi!) tutustumisretki Nuijamaan (Lappeenranta) tulliin. Teknisesti siis kiepahdin Venäjän federaatiossa, kuten tullipomo useaan kertaan selitti aikani odotettuani: You have to leave the Russian Federation immediately. We take you in a car to Finland. Oops, vakoojaolo!

Olimme menossa veljeni kansa autolla päiväksi Viipuriin, rajalle 20 km, Viipuriin 55 km kotipihasta. Täällä rajan pinnassa useilla on vuoden viisumi ja rajan takaa haetaan bensat, bensa-asemakin on rajan takana lähellä ettei tarvitse mennä Viipuriin asti. Viipurin torilta ja hallista haetaan valkosipulit, puolukat, luudat ja milloin mitäkin.

Lopulta siis sain luvan poistua Suomen suuntaan ja koska veljeni päätti palata kanssani, odottelimme vielä auton tullausta takaisinpäin muutaman tullimiehen ohjaillessa veljeäni jonojen ohi saatuaan ohjeet pomolta. Minä odottelin toisella puolen puomeja. En saanut olla enää mukana tullauskierroksella, epäilyttävä henkilö...ai niin, syy oli umpeen mennyt viisumi. Luulin, että se oli voimassa marraskuun loppuun. Ihan ystävällinen kohtelu oli, vaikka pari tuntia siinä meni.

Nyt siellä tietokoneella on varmasti käännytys merkitty suurella punaisella, mitenkähän seuraavan kerran rajaa yrittäessäni käy!

Tämä koko blogi alkoi Venäjän matkan suunnittelusta. 5 viikon matka läpi Venäjän, muutama tuhat kilometriä, meni hyvin. Matkaa varten hankin 2 matkan viisumin mahdollista vaihtoehtoista takaisintuloa varten, mutta lensimme Beijingistä Helsinkiin. Se viisumin toinen osa siis tyssäsi sitten tähän kotipihalta 20 km päähän.

Vien aina ulkomaan vieraani ihmettelemään rajan pintaan vahtitorneja. Ja kertomaan että tuolla, nuo puut ovat jo Venäjää. Kaikista ulkomaalaisista on ihme miten elämme niin lähellä Venäjän/silloisen Neuvostoliiton rajaa. Raja koetaan usein uhkana. Kerran juutuimme lumeen vahtitornin juurella ja pojat sieltä ylhäältä tulivat lapiomaan meidät pois. Vasta takaisin kotona Pakistanin vieraani tunnustivat vapissen pelänneensä mitä tapahtuu, otetaanko meidät kiinni, kun rajavartioston pojat laskeutuivat alas tornistaan.

Uutisissa: Moskova-Pietarin juna Nevski Express joutui terroripommin silpomaksi.
Kuolleita yli 30, haavoittuneita noin sata. Katselin juuri Venäjän karttaa ja mietin suuri federaatio oikein pysyy kasassa. Junaturman uhrit ovat varmasti kaikki syyttömiä. Olen pahoillani.

Häämatkalla rautaportilla ja muita muistoja lapsuudesta

Vielä joku aika sitten en tarkalleen tiennyt, mitä meemi tarkoittaa. Milloin tuo sana on tullut kieleemme? En ole ollut niistä kovin innostunut, mutta tämä oli sen verran hauska, että vastaan innoisssani. En ole tainnut kovin paljoa kertoa itsestäni tässä blogissa. Nyt kaikki julki!

Kiitos Nata!

Harvoilla tutuillani on blogia. Haastankin kaikki harvat lukijani!

1. Missä ja koska synnyit?
- Lauritsalan kauppala, nykyisin Lappeenranta, 1945.

2. Onko sinulla sisaruksia?
- Pikkuveli

3. Olitko päivähoidossa vai kotihoidossa?
- Halusin (vaadin) ja pääsin tarhaan, koska sain olla mukana hakemassa serkkuani. Äiti oli kyllä kotona. Se oli Kaukaan tehtaan tarha ja kaikille oli tilaa.

4. Oliko teillä lemmikkieläimiä?
- Tessu, pystykorva. Pihalla tepasteli kanoja ja kukko, siihen aikaan sodan jälkeen tavallista. Nekin olivat tavallaan lemmikkejä.

5. Muistatko aikaa, kun ei vielä ollut lapsilla turvaistuimia, vaan keikuttiin etupenkkien välissä tai tapeltiin sisarusten kanssa siitä, kuka saa istua edessä?
- No, ensimmäinen auto perheeseen tuli ollessani 10 v. noin 1956 ja se oli ihana kantti-Triumph, jossa oltiin aivan kiltisti takapenkillä.

6. Oliko sinulla mielilelua?
- Muistan noin kolmivuotiaana kanan, jota en suvainnut pikkuveljeni koskea.Isä rakensi minulle leikkimökin, jota vasta eilen kävin katsomassa, tein pikkulenkin vanhan kotini kautta. Aion mennä joku päivä ottamaan kuvia. Mökkini on yli 60 vuotta vanha! Siellä oli tapetitkin ja isän tekemä peltinen hella.

7. Muistatko mitä sinusta piti tulla isona?
- Ensin äiti, hieman isompana ylioppilas ja äiti. Onnistuin!

8. Olitko ns. näkymätön kiltti lapsi vai jokapaikan apina?
- Itsenäinen, aika vilkas ja menevä.

9. Kuljitko pihoilla leikkimässä, kotiavain kaulassa roikkuen?
- Eipä silloin ovet olleet kenelläkään lukossa naapurustossa. Rauhallisen kotikadun varrella kyllä mentiin pihoilta toiselle.

10. Nukuitko valot päällä?
- En.

11. Lempi lastenohjelmasi?
- Eipä ollut telkkaria olemassakaan. Radiossa tietenkin Markus-setä.

12. Muistatko ensimmäistä koulupäivääsi?
- En.

13. Keräilitkö jotain?
- Plastiikkapalasia laitettiin hakaneulalla nipuksi ja muistaisin, liekö oikein, että ne saattoivat olla rinnuksissa kiinnikin. Isompia palasia leikattiin pienemmiksi ja vaihdettiin. Karkkipapereita keröttiin ja ainakin ne olivat hakaneulalla rinnuksissa.

14. Mikä oli lempiaineesi alaluokilla?
- En muista erityistä, tykkäsin koko kouluhommasta. Kirjoittaminen taisi olla mieluista. Myöhemmin piirustus niinkuin kuvataidetta kutsuttiin.

15. Olitko koulukiusattu tai -kiusaaja?
- Aikanani ei juuri kiusattu, en muista mitään asiaa kiusaamisesta.

16. Mitä harrastit?
- Ei silloin alaluokilla juuri "harrastettu", oltiin ja tehtiin vaan kaikenlaista. Myöhemmin suuri harrastukseni oli juuri piirustus ja sen sellainen askartelu myös. Lukeminen oli alusta asti suuri juttu ja ihana koulun kirjasto...

17. Ystäväsi?
- Naapurin Pirjo,jonka kanssa leikittiin häitä siten, että meidän rautaportissa keikuttiin ja heiluttiin eestaas häämatkalla. Lahja ja Hellevi, Marjatta. Keneenkään heistä en ole ollut yhteydessä. Oppikoulussa tuli uusia kavereita kauempaakin, joihin useisiin olen yhteydessä.

18. Mieluisin muistosi jostain ensiluokkien tapahtumasta?
- Kirjoitin runon ekalla ja ilmoitin opettajalle, että lausun sen joulujuhlissa. Niin kävikin.

19. Minkälainen oli ensimmäinen opettajasi?
- Muistan vain yleistunnelman, mikä oli hyvä ja kannustava naisopettaja.

20. Oliko vanhemmillasi tiukka kuri?
- Ei tiukka, se oli ymmärtäväinen ja niinpä toteltiin aika hyvin. Sain satikutia leikkimökin siivoamattomuudesta, sen muistan ja joskus piiskaa, en vain muista mistä, harvoin, mutta piiska oli jossain jemmassa siltä varalta ja se taisi olla tarpeeksi varoituksenakin...mummo asui meillä enkä mummon mielestä voinut tehdä mitään pahaa ja se taisi säästää minut jonkun kerran. Jos vein naapurin lapsetkin mansikkamaalle, olivat ne lapset tuhmia, en minä. Ei silloin keskusteltu ruumiillisesta kurituksesta. Tukistuksen sain joskus.

21. Miten perheesi lomaili?
- Kesäisin tehtiin retkiä pyörällä telttailemaan. Joitakin matkoja sukuloimaan eri puolelle Suomea. Olin kummieni mukana paljon matkoilla ympäri Suomea jo parivuotiaasta. Rakastin sitä!Ihmiset kyselivät, eikös sinulla ole ikävä kotiin. Vastasin, että ei, kun sinne mennään takaisin kuitenkin.
Juuri kouluun menneenä muistan hyvin kuinka isäni sanoi: Siperiasta tuon tytön vielä jonain päivänä löytää. Kuljin ja asuin ympäri maailmaa, mutta vasta tänä syksynä tein Siperian matkan hyvin muistaen isäni sanat!

22. Lempiruokaasi natiaisena oli?
- Pikkuisena vaadin silliä ruisleivälle niin ettei leipää näkynyt.

23. Tupakoitiinko teillä sisätiloissa?
-Lapsuudessani oli tavallista tarjota vieraille "vierastupakkkaa", ja meillä vain vieraat polttivat, sillä vanhemmat eivät. Emmekä lapsetkaan koskaan aikuisena.

24. Mitä asioita pelkäsit?
- Aika pienenä yksi ainoa kerta pelotti, mitä tapahtuu, kun isä heitti äitiä kohden piimälasin ja äiti meni yksin yläkertaan...silloin elämä oli 40-50 luvuilla niin yksinkertaista ja turvallista, ettei pelkoja päässyt juuri tulemaan. Kummitätini pelkäsi ukkosta, ja lohdutin häntä pikkutyttönä kun näimme pallosalaman. Ihmeekseni täti oli aivan kauhuissaan, itse katselin luonnonihmettä.

25. Onko sinulla nykyään jo omia lapsia?
- Kaksoset tyttö ja poika 24 v.

Lisään vielä yhden oman kysymyksen:

26. Mikä on varhaisin muistosi.
Muistan kun muutimme uuteen kotiin noin 2,5 vuotiaana. Mummo työnsi minua omissa vauvanvaunuissani Kaukaan tehtaan kasarmilta 2 km matkan. Olin liian iso vaunuihin, mutta minulla olikin muuttokuormassa eli sylissä juuri hankittu koiranpentu Tessu.

Tämä meemi toi mieleen paljon paljon muutakin muistoja!

Mie ja sie, myö ja hyö

Mie ja sie on tarttunut puheeseeni nopeasti. Tai eivät tarttuneet. Tämähän on lapsuuteni murre.
Miksi sitä kutsuisikaan? Etelä-Karjalan murre. Kun sitä tunnustelen, tulee mieleen monta tapaa sanoa sama asia. Alueella on siirtokarjalaisia, jotka ovat tuoneet omat vaikutteensa. Vanhemmat ihmiset puhuvat varsinkin ympäröivissä kylissä mielestäni ihanaa vanhahtavaa murretta. Mitään tarkkaa kielioppia tästä murteesta olisi vaikea kirjoittaa, uskoisin mie.

Tultuamme Suomeen Pakistanista lasten ollessa 7-vuotiaita kirjauduimme ekalle luokalle. Opettaja katsoi minua ja kysyi: Puhuvatko lapsesi suomea?
No tottahan toki, ilman muuta puhuvat! Kysyhän heiltä itseltään. Ja sieltä tuli tasaisen varmasti omaa murrettani puhtaana. Opettaja ihmetteli: ihan meijän murteella!

En ollut itsekään huomannut, että pari vuosikymmentä ulkomailla olivat palauttaneet kieleni "kotiin", ennenkuin palasin. Olin puhunut suomea lapsilleni omalla murteellani. Pakistanissa kun ei silloin ollut muita suomenkielisiä lapsia, oli kielen oppiminen minun varassani.

Aikuisia suomalaisia (meitä oli 5 naista kymmenen miljoonan Karachissa silloin) tapasin silloin tällöin, mutta eipä heistä ollut lasten leikkikaveriksi, eivätkä heidän lapsensa osanneet kukaan suomea! Kerroinkin lapsilleni paljon tarinoita. Serkut Piia ja Terhi äänittivät videoita, siis lasten ohjelmia ja lähettivät meille.

Vesijuoksemassa tapasin eilen juoksijakaverin, jonka tytär asuu aussimiehineen Sydneyssä. Mummo oli kovin onneton, sillä hänen lapsenlapsensa ei osaa ollenkaan suomea. Äiti ei ole kielten sekoittumisen pelossa halunnut puhua lapselleen suomea.

Se on kyllä väärä käsitys. Lapset oppivat jopa 9 kieltä, jos ne kaikki tulevat luonnollista tietä. Niin, että äiti puhuu yhtä kieltä, isä toista, mummo kolmatta ja niin edelleen. Tämän tiedon sain aikoinaan ennen lasteni syntymää kielitieteilijäperheeltä, jossa lapset puhuivat 5 eri kieltä sujuvasti. Niinpä sitten meillä opittiin sujuvasti 3 eri kieltä, suomea, englantia ja urdua. Punjabi tuli siinä mukana neljänneksi, eri kieli sekin on, mutta lähellä urdua.

Kielitaito on upea pääoma lapsille. Lapsi oppii kieltä sienen tavoin ja asteittain sellainen maaginen imukyky häviää. Yli kymmenvuotias lapsi ei enää opi samalla tavalla, oppii kuitenkin vielä hyvin,mutta ainavaikeammaksi ja opiskeltavaksi uusi kielitulee. Ei pikkulapsille tarvitse näyttää kielioppia tai kertoa miten taivutetaan sanoja ja mikä on astevaihtelu tai essiivi. Sen kielen vaan imaisee.

Aikuisena melkein välttämätön on jonkinasteinen kieliopin tutkiminen. Koetin opetella ensin urdua Pakistanissa korvakuulolta. Opin kyllä keittiökieltä, ja opin sanomaan muutamia fraaseja. Mutta vasta kieliopin ja sanaston opiskeleminen kirjasta ja opettajan johdolla sai lumipallon kierimään.

Mie haen muikut hallista ja lepuskat sit Lemin mummolt. Myö putsataa ne kalat, ens kieritellää ruisjauhois ja sit paistetaa vois. Maistaha siekii!

Parasta perunalaatikkoa talvi-illan pimetessä

Se lämmittää, se tuo mieleen lapsuuden, se on äitini Martan resepti.
Kas kummaa, tutkimme yhdessä muutamia vanhoja keittokirjoja ja samanlaista reseptiä ei löytynyt niistä.

Äitini on ollut Kaukaan koulun emäntänä ja oikea vanhan ajan suomalaisen ruoan tekijä. Parasta pullaa, parasta mustikkapiirakkaa, ihania karjalanpiirakoita. Keitämme aina lihasopan lihaisista luista. Iso kattila kerrallaan ja liemi pakkaseen.
Äidin keittiöperinne on hänen kotipaikaltaan Nurmeksesta jonkin verran sekoittuneena isänpuolen mummoni kuhmolaiseen perinteeseen. Sodan jälkeen äiti tuli morsiamena Lappeeenrantaan Kaukaan tehtaan kupeeseen. Täältä Etelä-Karjalasta on sitten mukaan tullut alueen ruokaperinnettä. Itä-suomalaista kokkausta siis.

Martta-äidin perinteinen perunalaatikko
Kaikki ainekset ovat noin-periaatteeella.

2 kg perunoita
400-500 g siankylkeä siivutettuna
2 sipulia
10-15 maustepippuria
noin 2 tl suolaa
noin 1,5 l vettä
noin 1.5-2 rks vehnäjauhoja

1. Siivuta kuoritut perunat ohuiksi.
2. Pienennä sipulit ja kuullota pannulla pienessä voimäärässä. (Sipulit voi laittaa kuullottamattakin)
3. Lado suurehkoon uunivuokaan ensin perunakerros (silleen summittain pari siivukerrosta), ripottele sipuleista osa, raakaa siankylkeä (saa olla aika ohuita), pippureita, suolaa ja päälle perunakerros. Toista kerroksia ja jätä päälle perunasiivukerros.
4. Sekoita vesi ja vehnäjauhot tasaiseksi ja kaada vuokaan niin että perunat eivät ihan peity.
5. Laita kuumaan uuniin (saa olla +300 C)ja anna perunoiden saada väriä. Pienennä noin 200 C. Laatikko kypsyy noin puolessatoista tunnissa, kun perunat ovat ehdottoman pehmeitä. Päällinen saa olla rapsakan ruskea (minusta parhaat perunat ovat päällä !) kunhan eivät pala.

Vehnäjauhosuurus tekee laatikosta pehmeän ja kivasti kastikkeisen.
Siankyljen rasva on sekoittunut pehmentämään makua. Ei ihan laihdutusruokaa.

Kyljen sijaan voi leikata itse possun muista osista siivuja, kunhan siinä on vähän rasvaa mukana.

Olen laittanut vähän valkosipuliakin. Enempää en tätä ihanaa laatikkoruokaa halua muutella. Sitten se on ihan eri ruoka.

Laatikon voi mainiosti pakastaa. Teemmekin sitä kerralla suuren annoksen, tuo ylläoleva on meille kahdelle muutamaksi kerraksi. Särpimeksi sopivat suolakurkut, hapankaali, uunipunajuuret.

Pusu pihalla

Tietsikkani kursori ei pysy paikallaan.
Pitäisikö ostaa uusi pc.
Pitäisi kirjoittaa perunalaatikon resepti, mutta aikaa on kirjastossa nyt 5 min.
Palaan.

Minun Lappeenrantani

Kuva 1. Myllysaaren saunalta kaupunginlahdelle ja linnoituksen valleille, lokakuun iltana kun vesi oli +4C. Perjantai-illan autuus!

Kuvat 2,3 ja 4.
Majurskan kahvila Linnoituksessa, Aishan käyntitoive numero 1 kun tulee jouluna Lappeenrantaan. Se onkin vallan ihana ja piipahdan siellä silloin tällöin. Upeat leivonnaiset ja piirakat, lempeä palvelu ja villisti ihana mummolatunnelma.

Kuva 5.
Ensilumi yllätti pienet kissankellot pihallamme.

Nigerian jorubaheimon menetetyt kaksoset

Nigeriassa menehtyneen kaksosen äiti saa hoitaakseen pienen puuveistoksen, jota äiti sitten hoitaa kuolemaansa saakka. Tai kaksi veistosta. Hoitovastuu periytyy läheiselle sukulaiselle jos äitikään ei selviä. Eilen Teema-kanavalla esitettiin Patsaspäiväkirjat-ohjelman jakso, jossa käsiteltiin naisen kuvaamista patsaina.
Ohjelma nähdään Ylen Areenalla kuukauden ajan Ohjelma oli muiltakin osin hämmästyttävän monipuolinen. Aivan ihastuttava näkökulma patsaisiin Willendorffin Venus-patsaasta lähtien.
http://www.yle.fi/teema/dokumentit/kulttuuri-_ja_elokuvadokumentti/
http://wikibin.org/articles/yoruba-twins.html (joruba/youruba heimon perinteistä)
http://people.stu.ca/~belyea/2005/RitualI/Yoruba2.html (tämä Aishalle, ehkä antaa antropologisen näkökulman)

Minulla on kaksoset. Liian aikaisessa vaiheessa kilon pieninä syntyneet. Nigeriassa ja Suomessa on eniten kaksosia maailmassa. Meidän perheemme onni oli päästä Australian Sydneyn ylipistolliseen keskussairaalaan, jossa vuonna 1985 oli huipputasoinen keskoshoito.
Niinpä minulla on kaksi ihanaa lasta, nyt 24-vuotiaina terveitä.

Pieniä, oikeastaan pikkuisen ja maagisen pelottavan näköisiä ere ibeji kaksospatsaita on sen sijaan Nigeriassa suunnattoman paljon, sillä lapsikuolleisuus on siellä maailman mittakaavassa suorastaan kauhea.

Katsoin, kuinka jorubavanhus Igboran kylässä hoiti kahta 60-vuotiasta kaksospatsasta. Patsasvauvoille annetaan ruokaa, pestään ja puetaan kerran viikossa. Patsaat käsitetään puoliksi pyhiksi hengiksi, puoliksi vauvoiksi.

Tänään iltapäivällä menin flunssaroketetta ottamaan terveyskeskukseen ja siellä tapasin aikoinaan lapsiani hoitaneen neuvolatädin.

Siinä hän kertoi kollegoilleen silloin 1985 lopulla ihmetelleensä näitä kilon painoisena syntyneitä nappisilmiä, sillä hänen sanoin "ei siihen aikaan niin varhain syntyneet tainneet juuri selvitä". (Olimme Suomessa vuosien 1985-86 aikoihin yhden vuoden ensimmäisen syntymäpäivän ajoista.)

Nyt keskosten hoito on kehittynyt jonkin verran noista ajoista, ja samassa vaiheessa syntyneitä keskosia selviytyy enemmän (27 raskausviikolla).

Sydämen alle tulvahtivat ne ajat, kun istuin kiikkustuolissa Sydneyn vastasyntyneiden teholla, lapsi vuorotellen sylissä piuhoissaan ja käärityneenä peittoihin ja villamyssy päässä. Olin aivan varma silloin että tästä selvitään. Siellä lapsia hoidettiin 2 kuukautta.

En ehkä silloin kaiken keskellä tajunnut miten läheltä piti. Olemme onnekkaita.

Venäjän sielua pitää vielä pohtia

Viktor Jerofejev:
Miehet. Like, 2005. Suomentaja: Jukka Mallinen. Alkuteos: Мужчины, 2001. Venäläisen sielun ensyklopedia. Like 2009. Suomentaja: Jukka Mallinen

En voi olla menemättä kirjakauppaan. Enkä voi olla tutkimatta kirpparikirjoja.
Venäjän matkan aikana luin kirjan Miehet. Jerofjev on Venäjällä valtakoneiston hampaissa syytettynä pornografisuudesta ja epäkansallisuudesta. Nasi-nuoret ovat polttaneet hänen kirjojaan roviolla. Paha poika. Keksittyäni hänen uusimman kirjansa, marssin kauppaan.

Miehet oli valloittavaa luettavaa. Meillähän on kaikenlaisia stereotypioita venäläisyydestä. Jerofejev ihanan kärkäs. Miten päästä tuon kuuluisan venäläisen sielun jäljille! Se on niin monikasvoinen kuin olla voi. Esseisti Jerofejevin mukaan usein juuri pahassa. Jerofejev kaivaa kipeät kohdat satiirisissa lyhyissä arvioissaan eikä säästä venäläistä miestä. Venäjän sielu on tuhat eri sielua. Lukeissani minusta on ihan selvää, että Jerofejevin mielestä kaiken takana on nainen.

Katselin pari päivää sitten Leningrad Cowboysien ja Puna-armeijan kuoron harjoittelua Moskovan konserttia varten. "Aamulla tuntuu, että mistään ei tule mitään, mutta iltaan mennessä kaikki on lutviutunut paikalleen." Ehkä tuossa on pieni vihje venäläiseen sieluun. Eletään tilanteen vaatimusteen mukaan siinä just miten parhaiten nähdään. Kaikkien myllerrysten ja muutosten keskellä venäläinen on oppinut luovimaan turhia hätäilemättä.


Horisontin kirpparilta (Malminkartanossa Hesassa), sain mukaani, useita Kiinasta kertovia kirjoja. Miksiköhän joku vie kirpparille selvästi jostakin syystä keräämänsä kokoelman tiettyyn aiheeseen liittyviä kirjojaan? Minusta on vaikea luopua mistään kirjasta. Joskus voi tarvita tietoa jostakin asiasta ja on ihana ottaa oma kirja hyllystä. Aina ei kirjan tarvitsekaan olla tänä vuonna painettu. Eivät kirjat vanhene. (jotkut ehkä, myönnän, kuten markkinointiin tai tietsikkaan liittyvät, esimerkiksi) No, netti on olemasssa ja sen uumenissa on vaikka mitä, mutta saatko yhtä helposti käsiin 2000-luvun alun Kiinasta kertovan kirjan, jossa rinnastuu Kiinana nopea tempo kulttuurivallankumouksen ylilyönneistä tämän päivän kapitalistiseen kommunismiin? Pidän kirjoista.

Antaisin ensin helposti kaiken muun tavaran pois, jos pitäisi valita. Kirjan kanssa on helpompi istahtaa mukavasti ja uppoutua lukemaan. Voi miten onnellinen olin, kun löysin lapsuudenkodin vintiltä joitakin lukioaikana ostamiani kirjoja. Pari niistä: Lin Jutangin Maallinen onni, toinen Tulisen järjen aika, 1960-luvun ranskalaista runoutta Aale Tynnin suomentamana. Silloin vähillä rahoilla ostamani kirjat oli valittu huolella. Ja ne ilahduttavat vieläkin, yli 40 vuoden päästä.

Kiinaa käsittelevistä kirjoista enemmän toisessa postauksessa.

Ikkunoita ja akkunoita läpi Venäjän Moskovasta Ulan Udeen

Ohrana

Iso mies jonkinlaisessa uniformussa seisoi kadun kulmassa selin minuun. Selässä luki OHRANA. Käteni kylmenivät. Tuossa kadun kulmassa vain seisoskelee ja joviaalisti juttelee parin kaverin kanssa. Eivätkö ohranat liiku huomaamattomasti, vakoillen ympäristöä?

Sain juuri ja juuri kameran laukaistua jännitykseltä. Kuvasta tuli vähän epäselvä siinä käsien täristessä.

Kuvittelin kuvaavani jonkun ainutlaatuisen hetken, ohranan sattumoisin seisomassa Moskovan kadulla.

Ei mennyt kuin pari päivää, kun huomasin, että ohranoita vilisi kaupoissa, puistoissa, aukioilla. Ohrana on venäjänkielessä vain ihan tavallinen vartija, vaikkapa kamerakaupassa, josta ostin uuden muistikortin kameraani.

Siitä muuten, mietin kuumeisesti miten osaisin sanoa mitä tarvitsen alkeellisella venäjäntaidollani. Kysyin ensin, osaako nuori myyjä englantia. Ei osannut. Sain selitykseni alkuun ja myyjä tokaisi: ahh, memory card, ja viittasi minut hienossa kaupassa peremmälle, missä oli kameratarvikkeita hyllyittäin.

Takaisin ohranaan. Olin ajatellut kauan lukea yhden Jari Tervon kirjan kannesta kanteen vaikka hampaat irvessä. En oikein jaksaisi Tervon äijävitsejä, olin aloittanut jonkun rovaniemi-mekastuksen, mutta en päässyt loppuun. Tervo on kuitenkin esillä niin paljon, että pitää antaa hänelle tilaisuus. Tervon onneksi sopiva kirja sattui eteeni Venäjän matkalta palattuani: Ohrana.

Suomessa sana ohrana on jäänyt eloon pilkkanimenä, jota kommunistit käyttivät etsivän rikospoliisin (Supon edeltäjä) henkilöstöstä. Tervon kirjasta ei enempää, hampaat irvessä sen luin loppuun asti ja siinä saavat olla Tervot minun puolestani. Mutta ohranan rooli tuli selväksi.

Wikipedia kertoo:
Ohrana (ven. oхранa, suoja, vartio), johdettu termistä suojeluosasto, (ven. oхранное отделение, ohrannoje otdelenije), oli Venäjän keisarikunnan aikana toiminut salainen poliisi, joka toimi osana sisäasianministeriötä 1800-luvun lopulla. Ohrana oli saanut pahan maineen valtiollisena urkkija viimeisten tsaarien aikana ja lakkautettiin 1917.

Edellisessä postauksessa kirjoitin vähän vanhoista sanoista, jotka pikkuhiljaa jäävät unohduksiin. Se on harmi. Aikaisemmin blogissani kirjoitin myös venäjänkielisistä sanoista, jotka ovat jääneet suomenkieleen. Täällä rajan pinnassa niitä ehkä käytetään vielä enemmän kuin muualla suomessa. Leipä ja ikkuna ovat venäläisperäisiä sanoja. Niinkuin tyrmä ja putkakin.

Pääsisin yhteen lempiaiheeseen, englanninkielen liialliseen käyttöön Suomessa. Mutta toisen kerran, ehkä.

Puusouvi ja nyssäkkä

Kukaan ei tule tarkistamaan tätä puukasaa. Laudoissa on isoja rautanauloja. Komeat pöllit on katkaistu sopiviksi saunan uuniin. Selvästi ne ovat peräisin jostakin. Ne ovat olleet tasaisesti pinottuna puuvajassamme, jonka piti olla saunan pukuhuone, reilusti 50 vuotta, ne takimmaiset ainakin.

Ovatko ne jätepuita, joita sai pieneen hintaan ostaa tehtaalta. Tiedän, kuinka lapsuudessani joskus 50- luvulla ja sitä ennen sai tehtaalta tuoda ilmaiseksi sen verran jätepuita, että ne mahtuivat potkuriin (potkukelkka, meillä on yksi tuolta ajalta käytössä vielä)istuimelle. Tai pyörän tarakalle. Se oli puunyssäkkä.

Muistan lapsuudesta, että kuorma-autollinen pöllejä ilmaantui silloin tällöin takapihalle. Tuppeensahatusta puuta en tunnistanut ennen Vanhasen puukasojen tutkimisia, mutta nytpä tiedän etteivät meidän puumme ole tuppeensahattuja.

Etelä-Saimaa lehdessä paikkakunnan koulun eläkkeellä oleva rehtori esitteli tuppeensahatusta puusta tehtyä kirjahyllyä. Se sopi hyvin hirsitalon seinälle.

Joku toinen olikin keksinyt uudissanan: tuppeensahattua politiikkaa.
Kuvittelen millaista politiikkaa se olisi. Olisiko jotenkin huitasemalla kuorineen päivineen tehtyä politiikkaa? Olisiko se toisilta varastettua politiikkaa? Olisiko se tutkimatonta politiikkaa? Eikä ole uutislähetystä, ettei kuuluisaa Vanhasen lautakasaa mainittaisi jossain muodossa.

Puista vielä. Isäni oli puumies henkeen ja vereen. Meillä oli puupinoja takapihalla, kaikki kellarikerroksen varastot ja siis pukuhuoneeksikin tarkoitetut tilat täynnä. Nyt olemme päättäneet, että tarvitsemme pienen penkinnysän sijaan kokonaisen pukuhuoneen. Huone pitää tyhjentää.

Siis puusouviin.

Kyselen usein nuoriltani ja heidän ystäviltäänkin, tuntevatko he jonkun vanhahtavan sanan. Olin aivan hämmästynyt, kun lukiolaiset eivät tunnistaneet sanaa evakko.
Aivan äsken kysyin tyttäreltäni tietääkö hän sanan lyyssi. Taisi olla Tervon "Ohranassa"
mies, jolla oli päällä ruskea lyyssi. Ei tiennyt.
Entä souvi. Tai pölli.

Ajattelin, että täällä kotitalossani istuttelen ruusuja ja ihastelen lapsuuteni pihamaata.
Heti alkuun kylmä suihku, tai sanoisinko oikeesti mitä suihkusi kun pääviemäri tukkeentui ja saunan lattia lainehti. Siitä selvisimme väliaikaisesti, mutta viemäri- ja putkityöt odottavat.

Onhan täällä mukaviakin puolia, paljonkin. Loiskahtaako Helsingin Herttoniemessä kuha pihapöydälle? Vielä fileroituna. Tai hauki sekin ilmaantui putsattuna, ahven seurana. Naapuri toi ämpärillisen suppilovahveroita. Porstuaan ilmaantui säkillinen perunoita.

Nyt on saunakin pesty tolulla ja jo vuosikymmen sitten edesmenneen isäni Fransin pilkkomia saunapuita saa reilusti työntää saunanuuniin. Puusaunan ihanuuksista voisin puhua enemmänkin.

Myllysaaressa parin kilometrin päässä on yleinen puilla lämpiävä sauna käsittämättömän upealla paikalla Saimaan rannalla, niemennokassa kaupunginlahden syrjällä niin, että ulkona voi istua kaiteitten suojassa nakuna ja katsella Linnoituksen ja kaupungin silhuettia auringon laskiessa. Puusauna lämpiää läpi talven ja avanto pysyy auki. . Saunoin siellä perjantaina illansuussa. Pulahdin pari kertaa +5 C asteiseen Saimaaseen.
Aion jatkaa talven yli ja uida avannossa. Siellä voi paistaa makkaroita, syödä eväät, juoda mustaviinimarjamehua. Lauteilla saa tietää parhaat kanttarellipaikat, hyvässä lykyssä muutaman juorunkin.

Matkaillaan nyt hetken aikaa täällä Itä-Suomessa.

Kiinan hutongeista, korvapuusteista ja lumestakin

Lisäsin juuri aiemmin kirjoittamani palasen Kiinan perinteisistä hutong-asuinkortteleista (näkyy nyt 28.9. kohdalla). Muutin julkaisupäiväksi tämän päivän, mutta kuitenkin se sujahti lokoseen päivän kohdalle, jona sen kirjoittamisen aloitin.

Miten saisin aloittamani blogitekstin näkymään minä tahansa haluamani päivänä. Kertoisiko joku? Kiitos jokuselle, joka kertoisi.

Lukijoita näyttää matkakertomuksellani olevan, vaikka kommentteja ei ole juuri tänne tullut, monet sanovat että kommenttien kirjoittaminen on hankalaa ja laittavat ne sähköpostilla tai nyt kasvotusten kotiin palattuani. Ja tutkimukset sanovat, etteivät ihmiset kovin helposti kommentoikaan blogeja.
Kirjoittajasta olisi tietysti kiva saada kommentteja ja varsinkin toisten tuntemattomienkin matkalaisten kokemuksia. Jopa kahdella yhtä aikaa matkustavalla voi olla aivan erilainen ajatus ja näkökulma.

Eilen illalla katselimme ystäväni Helin kanssa kuvia pari tuntia. Heli itsekin on amtkustanut Trans-Siperian radan Ulan Udeen asti. Live kommentit saman matkan tehneen kanssa ovat antoisia. Ne syventävät matkan kokemuksia. Taidan elää tätä matkaa monessa muodossa vielä kauan.

Kommenttien kirjoittaminen kuitenkin sujuu aika helposti ja ne voi laitta anonyymeinä, jos niin haluaa. Klikkaa vain sen anonyymi-kohda kommenteissa. Itsellänikin oli alussa hankalan tuntuista laittaa kommentteja, mutta sitten se aikaa myöten helpottui.

Nyt aika menee kuitenkin opetellessa synnyinkaupunkini meininkiä. Niinkuin Natalia koomentoi, miksi mennä Siperiaan ja Kiinaan, kun Lappeenrannassakin tapahtuu.
Niin, se on totta. Sitäpaitsi, Lappeenranta on upea kaupunki. Historia näkyy kaikkialla. Olen aina sanonut, että Suomi on yksi maailman upeimmista paikoista. Se on totta!

Vieraanani oli Pirjo Australian Tasmaniasta, joka "joutui" vanhempiensa mukana siirtolaiseksi 13-vuotiaana Lappeenrannasta. Pirjo sanoi, monen muun tavoin, että Suomi on upea maa, jota hän kaipaa. Sen vihreää kesää, Saimaan rantoja. Selvällä Suomen kielellä, vaikka hänen miehensä on saksalainen ja perheestä eivät muut puhu suomea.

Ajelin eilen Lappeenrannasta Helsinkiin auringon laskiessa. Värit olivat huimaavia. Leikin ajatuksella, että olen ulkomaalainen ja aloin nähdä maiseman aivan eri valossa. Elimäen pellot olivat huikeita tummansävyisinä syysväreissään, kun aurinko vielä kultasi niitä. Ulkomaalainen olisi haltioissaan. Onhan minusta aina rentouttavaa ajellessakin nauttia vaihtuvista luonnon teoksista, juuri kynnetyistä pelloista, vihreän eri sävyistä. Usein ajan Kaivopuiston rannan kautta vain katsellakseni hetken merelle, jos asioidessani aikaa jää. Tottahan olen itsekin aina kaivannut kotisuomea muualla maailmalla asuessani. Juuri niitä Lemin metsien suoria mäntymetsiä ja syksyn sammaleisia aarrearkkuja, mistä saa korin täyteen suppilovahveroita. Niitä ja paljon muuta.

Mitä minun pitikään sanoa. Lyhyesti. Suomen luonto on maailmassa ykkönen. Mielestäni.

Sieluun jäi toki jälki varsinkin Mongolian aroilla. Ne olivat niin vaikuttavan yksinkertaisia. Onhan meillä Lappi, huomaan sanoa.

Jouluna tyttäreni ja australialainen vävypoikani vanhempineen ovat tulossa Suomeen kuukaudeksi Australiasta. Toivomme kaikki lumista talvea.

Tyttäreni sanoi, että hän syö sitten täällä vain ruisleipää ja juo tekemiäni mehuja (karviais-punaherukkamehua, puolukkamehua ja perinteistä mustaviinimarjamehua). Ne ovat meillä "mummin mehuja", mutta nyt Martta-mummi on jo 87-vuotias ja saan kunnian tehdä ne mehut.

Vävypoikani Meksu rakastaa lohta (se on ausseissa älyttömän kallista) ja Sisu-pastilleja. Saksalais-brittiläisten jälkeläisenä hän myös maisteli viimeksi ihastuneena erilaisia meetvursteja kauppahallissa. Korvapuusteja poika syö säkkikaupalla. Menu on siis melko helppo toteuttaa. Lohta, meetvurstia, ruisleipää, marjoja ja korvapuusteja.

Niin, Lappeenrannassa tapahtuu. Porstuaan ilmestyi perunasäkki. Siinä oli talven perunat. Eräänä päivänä loiskautti pihapöydälle hauki. Ja kas, valmiiiksi fileroituna. Suoraan pannulle se pääsi aika pian.

Mutta sielläkin eksyy! Entisen 1960-luvun koulutieni halkaisevat nyt leveän tien kraaterit. Mistäs nyt tuttua tietä eteenpäin? Piti kiertaa korttelikaupalla jollekin uudelle sillalle.

Mutta leppoisaa on, mitä nyt ihmettelen miten myyrät saisi lopettamana hillittömän kekokarnevaalissa pihamallamme. Kilttejähän ne myyrät ovat, varmaankin, mutta tuossa tontin takana alkaa metsärinne ja voisivat temmeltää siellä!

Kuvia Kiinasta

Mun logiikka ei toiminut, eli aiemmin laittamani kuvat loksahtivat tuonne kauemmas päivittyen sen päivän mukaan, jolloin ne tein. Siis...katsele taaksepäin syyskuulle kuvia. Pitää tutkia miten julkaisupäivän saa muuttumaan, sillä vielä on tulossa kuvakertomukset lama-temppelistä ja Pekingin vanhoista hutong-alueista ja muuta...

Lappeenrantaan

Tänään matka jatkuu Lappeenrantaan. Siellä odottaa mehumaija ja puolukat. Muutamat ystäväni Riitan pihaan istuttamani ruusut on vielä kaivettava ylös ja otettava mukaan. Kiitos Krista, Tapio ja Samuel ihanasta puutarhasetistä. Hennonko niin ihania kauniisti koristeltuja juttuja käyttääkään! Kiitos työtovereille ihanasta Paratiisi-lautasesta. Sellaista olen aina halunnut ja tarjoilen pullat puutarhassa siinä. Kiitos kaikille työtovereille vielä kerran. Heräsin aamusella klo 5.30 ja olisin ollut valmis lähtemään töihin! Yleensä rakastan aamulla pitkään nukkumista.
En ole koskaan tuntenut näin vahvasti, että elämänmuuutos on tapahtunut. Muutoksia on elämässäni todella ollut, mutta aina on ollut monia eri vaihtoehtoja, palaamisia, jatkamisia, miettimiä, mutta nyt se on just siinä, siistissä paketissa. Eläke on alkanut tänään.

Saan tänään matkaseuraksi australiansuomalaisen ehkä tutun, sillä muistelemme, että juuri hän on sama se henkilö, jonka luona vierailin noin vuonna 1980 Tasmaniassa kierrellessäni. Mutta pian tapaamme Postitalon edessä, niin sitten tiedän. Uskoisin niin, sillä yhteyshenkilö on samainen ystäväni, joka aikoinaan edellisenkin tapaamisen järjesti. Maailmalla riittää tapaamisen järjestämiseen, kun olimme molemmat Lappeenrannasta. Eikä sitäkään tarvita. Kunhan on Suomesta. Tapasin aikoinaan Sydneyssä yhden parhaimmista ystävistäni, joka oli bussipysäkillä torumassa vikkeliä lapsiaan suomeksi. Tottakai, on aivan pakko sellaisissa tilanteissa mennä juttelemaan.
Mongoliassa tapasin kaksi suomalaistyttöä postitoimistossa. Pekingissä kaksi tyttöä kadulla. Taigassa Siperiassa suomalaisen junaa odottamassa. Matkasimmekin sitten seuraavaan etappiin yhdessä ja jaoimme arvokkaita kokemuksia. 7 viikon aikana ei muita suomalaisia osunutkaan eteen. Kiitos vinkeistä!

Voi olla, että kipaisen pian takaisin Hesaan hakemaan talvirenkaat. Yllättäen viime yö oli teillä liukastelua. Vieläkin nautin ihanasta syysraikkaudesta saasteisen ja melko kuuman Pekingin jälkeen.

Merten Taakse

Työtoverini Kari lauloi ja soitti kitaralla oman sävellyksensä, myös sanoitus on Karin, kahvitellessamme Pakilassa viimeisenä työpäivänäni 30.9.2009.
Kari lauloi tämän saman laulun vuosia sitten ja jo silloin se kosketti. Onhan siinä jotain sellaista, mikä saa entisen merimiehen muijan sielun värähtelemään. Ja muistelemaan entisen elämän Tyynen Valtameren rantoja. Entisen elämän, sanoinko? Ehkä, jos niin on käydäkseen, kävelen niillä rannoilla vielä ensi vuonna, yli 20 vuoden jälkeen.

Merten Taakse

sä kutsui mut laivaan me tahdomme merten taakse
sä kutsuit mut laivaan me löydämme merten taakse
uuden maan tuulien tuoksuilla leikkivät rannat kartoitamme
uuden maan huikean kauniit muodot avautuu omanamme

sä kutsuit mut laivaan on suuntamme merten taakse
sä kutsuit mut laivaan me kuljemme merten taakse
uuden maan kirkkaana kulkeva päivä valloittaa sydämemme
uuden maan suurien salaisuuksien arvo arvaa emme

saa yhteistä maailmaa laivamme keinuttaa
saa yhteistä maailmaa laivamme keinuttaa

Elämäni muuttuu kertaheitolla tänään

Viimeinen työpäivä. Nyt. Tänään. Eläkematkankin tein jo vähän varaslähdöllä.
Päivä päivältä tuntuu upeammalta.

Mitä aion tehdä? Savipotteja. Viemäri-ja putkiremontin kotitalossani.
Nukkua välillä pitkään. Kirjoitella. Lukea. Marjastaa. Sienestää. Kasvattaa syyslokseja ja tyrnimarjoja.

Ja vaikka mitä!

Lama-temppeli eli Yonghegong

Luostarin aukion penkillä nukkui nuori nainen, munkit ottivat toisistaan valokuvia. Ilmeisesti nämä munkitkin olivat vieraijoita. Munkit puhuivat puhelimeen. Jotkut juttelivat munkkien kanssa. Jotkut pyörittivät pientä rukousmyllyä kädessään. Turistit ottivat ujostellen valokuvia munkeista. Olisivat munkit tulleet kuvaan, jos heiltä olisi kysynyt. Lapset leikkivät. Perheet järjestelivät ikivanhojen puiden katveeseen kevyen välipalan. Ilmapiiri oli leppoisa ja seesteinen.

Otan mielelläni kuvia, joissa ihmiset ovat mukana ja tekevät mitä kulloinkin on tekeillä, rukoilevat, istuvat penkillä, ottavat valokuvia. Toiseksi, otan kuvia yksityiskohdista ja sellaisista asioista, joita ei postikorteissa tai kuvakirjoissa yleensä näe. Temppelissä kävelin useita tunteja ja istuin puistonpenkillä katselemassa mitä siellä tapahtuu.

Temppeleitä oli toistakymmentä aueten toinen toisensa perään ja sivuille. Jokaisessa temppelissä oli rukoilijoita tasaisena virtana, jotka polttivat suitsukkeita ja asettivat ne niille varattuihin metallikaukaloihin temppeleiden edessä. Ihmettelin tullessani, kuinka kymmeniä pikkukauppoja reunusti tietä temppeliin. Nyt ymmärsin, rukoilija sytytti suitsukkeita haluamansa määrän jokaisen temppelin edessä, joskus niitä oli kerralla kädessä juuri ja juuri käteen mahtuva nippu. Suitsukkeita ostettiin jopa iso laatikollinen.
Jokaisessa temppelissä oli erilainen buddhan patsas. Ymmärrän, että ne esittivät buddhaa eri olomuodoissa. Suurin buddhan patsas on 23 metrin korkuinen yhdestä puusta veistetty vaikuttava ilmestys.

Normaalisti suitsukkeita viedään alttarille buddhapatsaan eteen. Täällä ei niin sallittu tehdä, sillä arvokasta temppeliä haluttiin varjella tulipalolta. Alttarille vietiin sensijaan kukkia, keksejä, juomaa ja mitä kukin halusi. Rahaakin sai jättää.

Temppelialueen sisälläkin sai ostaa virvokkeita ja matkamuistoja.saniteettitilat olivat erinomaiset. Temppeliä korjattiin ja maalattiin joissakin osissa. Kiinan valtio panostaa todella tarmokkaasti näihin historiallisiin paikkoihin.

Lama-temppeli oli alunperin 1664 rakennettu Qing keisarin prinssin palatsi, mutta tämän muutettua Kiellettyyn kaupunkiin ja sittemmin tultua keisariksi, palatsista tehtiin temppeli. Nykyisin se on luostarina, jossa on noin 70 munkkia ja samalla elävänä museona; rukoilijoita käy paljon päivittäin ja lisäksi paljon turisteja. Temppeli on keskeisellä paikalla aivan metroaseman vieressä Pekingin kantakaupungissa.

Temppeleiden siivekkeissä on aina lauma eläimiä. Ne suojelevat rakennusta. Meidän hotellimme siivekkeillä oli samalla tavoin eläimet. Samoin Kielletyn palatsin siivekkeissä. Kattotiilienkin malli on vuosisatoja ollut kaikkialla sama ja muut koriste melkein poikkeuksetta samantapaisia. Täytyypä kerätä tännekin yhteenveto kaikista ottamistani kattorakennelmista ja verrata. Näin uutta kattoa tehtävän, tai paremminkin oli kysymyksessä vanhan rakennuksen katon uudistaminen. Aivan samanlaisista puoliympuräisistä tiilestä sitäkin muurattiin.

Hutong- perinteinen kiinalainen asumismuoto

Hääkulkue on päättänyt olla kiirehtimättä kapealla kadulla. Kukaan ei tunnu hermostuvan. Odottelen Kiinan muurille vievän oppaamme juoksevan hakemaan kahta osallistujaa hutong-alueen toisesta hotellista. Pikkubussimme taas jäi suosiolla isommalle kadulle odottelemaan. Seuraan tilanteen kehittymistä kapealla kujalla.
Paikalliset rouvat tulivat oikein tervehtimään minua kädestä. Ilmeisesti hääkulkueen annettiin rauhassa toimittaa asiaankuuluvat toimenpiteet. Sulhanen seurueinaan katosi porttikäytävästä ja autot perässä tukkivat kapean riippapajujen reunustaman kujan.

Perinteisiä hutong-alueita on Pekingissä ikäänkuin liiketalojen kainalossa. Nyt on ymmärretty niiden arvo, ainakin osittain. Joillakin vanhoilla asuinalueilla kunnostetaan vanhoja kortteleita. Toisaalla taas näin alueita tuhottavan lasisten liikepalatsein ja leveiden katujen tieltä.

Hotellimme alue lienee vanhin säilynyt alue ja se periytyy 1200-luvulta. Se sijaitseekin Kielletyn kaupungin keisarillisen puiston kupeessa ja on asuttanut aikoinaan prinssejä ja korkeita virkamiehiä. Kaduille on pystytetty muistolaattoja.

Keisarien aikana Kielletyn kaupungin ympärillä olevat hutongit olivatkin arvokkaimpia ja kauempana olevat tavallisen kansan hutongeja. Hutongin malli periytyty jo kuitenkin ajoilta e.Kr.

Hutongit ovat kortteleita sisäpihoin, jotka taas ovat perätysten kapeiden kujien varrella. Pääkujat ovat leveämpiä . En kuitenkaan nähnyt suurempaa paniikkia kun seurasin hääkulkueen "järjestäytymistä" tuona aamuna. Ihmeen kärsivällisesti muut autot odottivat ja poliisit viereiseltä hutongin poliisiasemalta, joka näytti vanhalta temppeliltä, tulivat lompsutellen ohjaamaan autoletkaa.

Huomasin, että esimerkiksi kattojen rakenteet ovat samoja kuin ikivanhoissa temppeleissä, vain vaatimattomia ja harmaita. Samanlaiset eläinkuviot vartioivat talojen kattosiivekkeissä kuin temppeleissäkin ja näin miten vanhoja rakennuksia kunnostettiin muuraamalla samoja kattotiiimalleja kuin satoja vuosia sitten, aina koristekuvioita myöten.

Viime vuosina hutongin kujien varrelle on rakennettu vessa-ja suihkutiloja yleiseen käyttöön. Kaikissa on vartija-siivooja. Yleensä ne ovat oikein siistejä ja oiva apu kävelevälle turistille. Usein näin paikalisen asukkaan yöpuvussaan kävelevän pyyheliinan kanssa aamutoimituksilleen ja vaihtelevan aamuisia tervehdyksiä naapureiden kesken. Kujilla seurustellaankin paljon, istuksitaan, jutellaan, pelataan.

Hutongit olivat ennen kommunismin aikoja suuria yhden perheen koteja, mutta aikojen huononnuttua jaettiin ne pieniin osiin. Niitä korjattiin käteen osuvilla materiaaleilla ja osa hutongeista slummiutui. Nyt näin, kuinka monet hutong-korttelit on uudistettu täydellisesti autotallissa isäntää odottelevaa mersua, autonkuljettajieen, myöten.

Tilat yleensä hutongeissa ovat vähäiset ja kurpitsanversot kiertelevät yli kujanpuoleisen muurin. Kätevää lisäruokaa. Kujille näkyi vain sisäpihaan johtava ovi, jota saattoi vartioida leijonapari, samanlainen vaikkakin pienoiskoossa, kuin Kielletyssä kaupungissa. Useimmiten oven pielessä on kiviset patsaat. Kaikilla ovilla on ainakin ollut kolkutin, useimmiten tuima leijona. Joskus ovi on jätetty auki ja kulkija sai kurkistaa sisään, vain pienen matkaa. Oven ulkopuolella saattoi istua isoäiti puhdistamassa herneitä tai äiti lapsensa kanssa tekemässä koti- ja koulutöitä. Pyykitkin voitiin kuivatella kujan varrella.

Viimeisessä kuvassa hotellimme etusivu hutong-kadulla, joka nyt on noussut arvossa. Kadun varrella on pieniä taiteilijoiden butiikkeja, ravintoloita, niin perinteisiä kuin uuden ajan ravintoloita. Hotellimmekin mainosti länsimaista menua, emme maistaneet! Kahvia ei juuri Kiinassa juoda, mutta hotellistamme sai oikeaa espressoa, kaupungin havimmalla hinnalla, 15 yanin (1,5 eruoa) kun hienoimmissa paikoissa kahvi saattoi maksaa 38 yania, eli juuri alle 4 euroa. Siis kahvi on luksusta ja länsimaalaisuutta ja kallista! Katu muistuttaakin muutamista Kallion kulmista, jotka nyt ovat taiteilijoiden ja nuorten suosiossa.