Tämä on vadelmaa, ei elämää, kirjoitti Tolstoi vaimolleen Olga Knipersille.
Nyt se on minulle mustikkaa.
Makoilin männynrunkoa vasten sammaleisella tuolilla, jalat ylös sammaleista kantoa vasten. Siis metsäisessä nojatuolissa. Muutamia harhailevia pilviä leijaili ohitse, yksi niistä oli muodoltaan ensin keiju, sitten pitkänokkainen lintu, sitten apina ja sitten sen pilvenhattaran oli joku taivaan pikkuolio popsinut sukkelasti poskeensa. Oli vain sininen taivas ja heinäkuun aurinko metsän puitten lomasta minua lämmitti.
No eihän tuo riitä, ei, vaan vieressäni oli täysi ämpäri mustikoita, pulleita ja mehuisia. Olin napsinut suuhuni mustikat, jotka siinä makoillessani käsin yletyin.
Jospa vielä hieman kurottaisin tavoittaakseni mustikkavarret takanani...
En siinä edes ajatellut, että näissä metsissä tassuttelee karhuja. Niitä, jotka kesäisin hakeutuvat tänne rajan Suomen puolelle ruokaisammille apajille ja sitten tallustelevat takaisin rajan yli rauhallisimmille maille talvinunillee.
Vastikään on ilmestynyt kirja Tolstoin ja Olga Knipersin kirjeenvaihdosta. Sen haluaisin lukea.
Tekstit
Hei,
VastaaPoistatörmäsin blogiisi sattumalta, itsekin olen juuri lähdössä kohti Siperiaa ja junalla olisi tarkoituksemme matkustaa. Haluaisin vain kiittää kauniista tuokiokuvista, joita olen ihastellen lukenut - blogisi on todellinen helmi kaikkien Siperian junamatka -blogien joukossa!