Jemenissä vuonna 1989

Kaappausdraama Jemenissä on ollut tiedotusvälineiden pääteema eilisestä lähtien, kun siellä kaapatut kaksi suomalaista ja yksi itävältalainen vapautettiin.

Olimme Jemenissä Hudaidassa kaksi viikkoa vuonna 1989. Kerron siitä nyt etenkin lapsilleni, jotka joutuvat kerran jos toisenkin kysymään: Äiti ollaanko oltu siellä? Huomasin kerran, että lapset olivat viisivuotiaina jo käyneet jokaisella pallonpuoliskolla, jokaisella mantereelle Etelämannerta lukuunottamatta). Lasten isän ammatin vuoksi pääsimme seilaamaan merillä (Afrikasta Etelä-Amerikkaan muunmuassa) ja kävimme hänen luonaan joissakin satamissa. Lisänä siihen, että me eri mantereilla kasvaneet vanhemmat olimme perustaneet perheen kolmanteen maahan ja matkustelua riitti.

Silloin siis lensimme pääkaupungin Sana´an kautta Hudaidaan. Koska lasteni isä oli rahtilaivalla satamassa ja päivittäin siis työssä, pysyimme Hudaidassa. Yritin kovasti, että pääsisin käymään erityisesti Mocca-nimisessä kaupungissa. Ihan kahvin takia. Sieltähän mokkakahvi nimensä on saanut . Kapteeni-isä ei kuitenkaan turvallisuussyistä antanut meille lupaa matkustaa ilman häntä Jemenin sisällä.

Hudaida oli silloin vaatimaton satamakaupunki, ei kovinkaan historiallisen tuntuinen kuin pikapikaa näkemämme Sana´a, josta ajoimme suoraan Hudaidaan. Ehdin näkemään nuo tyypilliset rakennukset, Sana´assa ja pitkin matkaamme maaseudulla.

Meidät kutsuttiin jemeniläseen perheeseen. Perheen aikuiset tyttäret neuvoivat minulle lähtiessämme maan tapoja. Ennen lähtöämme tuotiin olohuoneeseen pienet lämmitetyt saviastiat, jotka muistuttivat suitsukeastioita. Niissä paloi hiili. Hiilien päälle heitettiin jotain yrttiseosta (frankincense?). Naimisissa olevat tyttäret nostivat pitkiä hameitaan ja leyhyttelivät saviastiaa hameen alla, kauniisti keimaillen ja hymyillen merkitsevästi minulle selitettiin miksi.

- Näin teemme kun menemme kotiin miehemme luo. Sain mukaan paketin ja oman suitsukeastian.

Suitsukeastia Jemenistä (British Museum)

Kun tulimme vierailulle kotiin, tuli talon kotona asuva opiskeleva tytär seuraksemme. Pian kannettiin jostain huoneesta pöytä ja se katettiin päivällistä varten. Normaalisti Jemenissä syödään lattialla. Samalla saapuivaat naimisissa olevat tyttäret pukeutuneina mustiin kaapuihin. Alta paljastuivat kauniit pitkähelmaiset asut. Kaupungilla näin enimmäkseet tiukasti mustiin kaapuihin pukeutuneita naisia, joilta vain silmät näkyivät.

Tytär selitti, että hänen miehensä ei halua, että vaimo käyttää kokohuntua, vaan mieluiten saa paljastaa kasvonsa. Se oli siis 1989, mutta katselin kuvia tämän päivän Jemenistä. Näytti, että kaapuja on vähemmän kuvissa.

"Jemen on Maailman talousfoorumin sukupuolten tasa-arvoa kuvaavassa indeksissä vihoviimeisellä sijalla. Jemeniläisistä naisista valtaosa on luku- ja kirjoitustaidottomia." (HS artikkeli Naisten vallankumous Jemenissä). Jemen on  yksi maailman köyhimmistä maista ja poliittisesti kaoottinen. Al Qaida tai heimot pitävät valtaa maassa ja kidnappauksia tapahtuu usein joko poliittisin tai talodellisin lunnasvaatimuksin. Ehkä oli aivan oikein, ettemme saaneet matkustaa itsenäisesti, minä ja 4-vuotiaat kaksoset. 

Lounaan jälkeen naisväki istuutui olohuoneeseen, jossa kiertelivät mukavat penkit seiniä, pehmeät itämaiset matot lattialla arabitapaan. Naisväki halusi tietää monenmoista tältä etäisestä maasta tulleelta vieraalta. Varsinkin rakkausavioliiton olemusta pohdittiin. Tyttäret puhuivat hyvää englantia, mutta ei heidän äitinsä.
Iloisen elehtimisen ja hauskanpidon päätteeksi sain siis kotimatkaa varten yrttisavut hameeni alle.

Oheisessa artikkelissa puhutaan khatin syömisestä iltapäivän puhteena. Sitä ei silloin tarjottu.

Pohjois-Korea 2. Ensivaikutelma ei täysin pitänytkään.

Pohjois-Koreasta kerrotaan, että kansaa on kielletty puhumasta ulkomaalaisille. Tuskin moni, valtaeliittiä lukuunottamatta, osaakaan ulkomaan kieliä emmekä me koreaa. Oppaamme osasivat erinomaista englantia. Päästäkseen  oppaan tai tulkin työhön, ja mihin tahansa ulkomaalaisten kanssa tekemisiin, oletan, että on erityisen tiukan seulan läpi käynyt puoluemyönteinen henkilö. Ja jos ei olisikaan, ei omaa mielipidettä pysty sanomaan. Eloonjäämistaktiikkaa.

Korealainen pääoppaamme Kim ja Pekingin matkatoimiston brittiopas Hannah metroasemalla.

Kukapa uskaltaakaan puhua ideologisesti sopimattomia asioita. Kahden tulkkimme seurana oli aina tarkkailijaviranomainen, "tulkkina" meille esitelty henkilö, sekä epäilemättä toinen tarkkailija, joka esiintyi videokuvaajana "saatte sitten ostaa muistoksi matkastanne".

Kun astuimme kentälle Pjonjangissa, olimme kaikki jännittyneitä. Miten meitä tarkastetaan? Mitä meiltä kysytään? Itse asiassa meitä ei  tarkastettu. Ainoa pieni hässäkkä tuli siitä, kun puhelimemme kerättiin. Ne luetteloitiin ja sitten saimme ne kohta takaisin. Joskus aikaisemmin puhelimet on kerätty pois matkan ajaksi.

Olimme alkujännittyneitä kuvaamisesta. Videokamerat saatiin kyselemättä pitää mukana. Melkein koko ryhmämme (20 turistia eri puolilta maailmaa, myös pari amerikkalaista) poseerasi Pjonjangin kentällä lentokoneen edessä ja otti toinen toisistaan sen suuren saapumistilanteen kuvia. Eikä kukaan tullut kieltämään, vaikka matkatoimiston tutustumis- ja ohjeidenantotilaisuudessa kehoitettiinkin aina kysymään lupa kuvauksiin. Sotilaita ei saisi kuvata, vaikka sitten kuvasimme vapaasti maailman vaarallisimmalla rajalla niin sotilaita kuin vastapuolen, Etelä-Korean maisemiakin. Ihan oikeasti, välillä en ollut varma teinkö oikein kun nappasin kuvan omia aikojani, saiko niin tehdä.

Air Koryon kone on laskeutunut.

Pjongjangin lentokenttä.

Ohjelmamme oli tiukkaan orkesteroitu, esimerkiksi monumentilta toiselle, metrojelu, Kimien mausoleumi, pieni kävely joenrantaa, pieni kävelyretki metsäpolulle, josta näkymä Kaesongin ylle, siis sen rajakaupungin, jonka kupeessa sijaitsee "demilitarized zone" eli aselepolinja. Tästä kaupungista puhutaan Korean uutisten yhteydessä runsaasti. Edellisessä postauksesta vierailustamme rajavyöhykkellä.

Tänään uutisissa kerrottiin, että Pohjois-Korea ei salli turisteja maarajansa kautta, Kiinan rajalta päin. Rajajoen yli kulkee yksi silta, Kiinan puolelta Dandongista. uutisen mukaan junaliikenne kulkee, sekä lentokoneet, tai ne pari viikottaista konetta Pekingistä. Kansainvälinen lentoturvallisuus ei salli enempää, sillä Pohjois-Korean koneet ovat käyttökiellossa. Pohjois-Korealla lienee yksi oma kone turvallisessa kunnossa ja loput lennot tehdään kiinalaisilla koneilla. Lentokentällä näkyi kuitenkin rivi koneita. Olettaisin, että niitä käytetään sisäisillä lennoilla.

Pohjois-Korea on myös ilmoittanut, ettei takaa maassa olevien diplomaattien turvallisuutta ja kehoittanut heitä poistumaan Kukaan maassa olevista diplomaateista ei ole kuitenkaan poistunut. Ehkä se kertoo, ettei sotaisaan uhoamiseen kuitenkaan uskota. Löysin Etelä-Koreassa asuvan suomalaisen blogin "Jalalla Koreasti". Siinä kerrottiin, että Etelä-Koreassa ei kukaan tunnu juurikaan noteeraavan pohjoisen naapurin uhkailuja, koska korealaisten mielestä ne ovat "paljon melua tyhjästä":

Me siis lensimme Beijingistä Pjonjangiin. Palvelu oli moitteetonta. Saimme kukin propagandalehtiä ja vesipullon tunnin lennolle. Oli aika mielenkiintoista nähdä lennolla olevien pohjois-korealaisten tavaravuoret sisäänkirjoittaessa. Muutama taulutelevisiokin. Vaikka Pohjois-Koreassa on vain yksi kanava? Ehkäpä eliitillä on myös dvd-välineet ja kasa elokuvia pakaaseissaan. Tässä kohden meille sanottiin, ettei koneessa saa kuvata, mutta pienellä kameralla otin salaa...niin moni muukin.

Kaikki halusivat upeasti kuvitetun propagandalehden matkamuistoksi.

Olimme Pohjois-Koreassa siis helmikuun lopulla. Kirjoittaminen sieltä on jäänyt odottamaan. Kokemus oli niin ristiriitainen ja monitahoinen, että halusin antaa ajatuksille hieman aikaa järjestäytyä. Mutta parasta kirjoittaa nyt, jos siellä jotakin mullistavaa alkaakin tapahtua.

Siihen en oikein usko. Nähtyäni vaatimattoman maan, en usko, että sotilasvahvuudesta huolimatta Pohjois-Korea pystyy vastaamaan uhitteluunsa.

Mutta ensivaikutelma: ihmiset eivät olleetkaan siellä nuutuneita, vakava nälkäinen ilme kasvoillaan. Lapsilla olikin uudennäköiset kauniit vaatteet, rullaluistelu oli pop monessa paikassa, lapset olivaat usein uteliaita, perheet kävelivät yhdessä kaupungilla vapaapäivänä, metro oli täynnä sillä ajellessamme. Oliko 5 miljoonan Pjonjangissa kaikkialla meitä varten rahdattuja lavastettuja joukkoja, en usko. Vaikutti, että ihmiset ihan oikeasti liikkuivat omia aikojaan. Tässä kuvia Pjonjangin kaduilta, jossa ei näkynyt ahdistusta, mutta uskon, että maaseudulla on nälänhätää ja puutetta. Pjongjang on Pohjois-Korean näyteikkuna maailmalle.

Lisää kuvateksti

Pohjois-Korea 1. Ydinkoe ei näkynyt kadulla

Otsikon oli Ilta-Sanomien toimittaja poimint tekstistäni otsikoksi.  Pari päivää sitten lähetin toimittaja Simo Hämäläiselle Ilta-Sanomiin pienen pätkän mitä sillä hetkellä tuli mieleen Pohjois-Korean reissustani, ja ajattelin toimittajan ottavan yhteyttä jos reissuni kiinnostaa enemmän. Lehdessä oli pyyntö lukijoiden tarinoista ja kuvista.

Tänä aamuna sitten huomasin lehdessä suoran sitaatin sähköpostiviestistäni, nimeni sen alla kyllä. Siinä on muutama muukin lukijan kirjoitus. Ajattelin, ettei Suomesta kovin montaa ole Pohjois-Koreaan matkustanut. Itse en tiennyt, että sinne pääseekään, ennenkuin sain vinkin tuttavaltani. Samaa ovat useimmat tutut kysyneet. Ja kysyneet, miksi sinne? No, Sakuhan innostui valtavasti ja haimmekin samantien viisumit (1 kk kesti) ennen Kiinan matkaani . Sakun opiskelukaupunki Dalian on suhteellisen lähellä Kiinan ja Pohjois-Korean rajaa. Pohjois-Korea on salaperäisen  salamyhkäinen ja nyt yhtäkkiä tuli tilaisuus päästä sinne!

Oma matkakertomukseni on vielä kesken. Tuntui siltä, että täytyy antaa ajan kulua, että saan oleellisen selvemmin kirjoitettua. Ja nyt sitten jokainen päivä tulee uutisia Pohjois-Koreasta ja jo ennestään jännittynyt tilanne Etelä-Korean kanssa on kiristynyt, ehkä jo repeämispisteeseen. En olisi yhtään hämmästynyt, jos huomenna olisi lehdessä "sota on alkanut".

Tässä Ilta-Sanomien (2.4.2013)  linkki lukijan tarinoihin ja kuviin sekä alla oma osuuteni.

Ydinkoe ei näkynyt kadulla

” Kävin pekingiläisen Koryo-matkatoimiston järjestämällä matkalla Pohjois-Koreassa helmikuun alussa kiinalaisen uudenvuoden aikaan.
Juuri poislähtöä edellisenä päivänä oppaat kertoivat atomipommin laukaisusta edellisenä päivänä. Kaupunkikuvassa se ei mitenkään näkynyt. Minkäänlaista jännitettä ei huomannut. Saimme kuvata ja jopa videokameralla melkoisen vapaasti ohjelmamme puitteissa, myös demilitarisoidulla alueella.

Yksi oppaistamme viritti keskustelun ydinaseistuksesta ennen tietoa laukaisusta teemana "miksi me emme saisi ydinaseita, jos amerikkalaiset ja muut saavat". 

Viime aikoina turistien "oikeuksia" on helpotettu, muun muassa kännykät saimme ottaa mukaan, mutta ne luetteloitiin ensin lentokentällä. Turistimyymälässä oli kokista, mutta korealaiset myyjättäret tarjosivat meille ohrateetä.

Matkamuistoksi ostin muun muassa kirjasen kimchin tekemisestä, toisen vanhoista kansantarinoista. Tavallisiin kauppoihin meitä ei viety, turisteille tarkotettuihin vain.

Ostimme kauniita kortteja ja upeita postimerkkejä. Kysyin oppaaltamme postittamisesta. "Nyt ei jostain teknisestä syystä kulje posti Eurooppaan" saimme vastaukseksi. Liittyiköhän tämä atomipommin laukaisemiseen?"
Seija Sultan


Tässä omia kuviani rajavyöhykkeeltä:

Tämän pöydän keskellä kulkee Etelä-Korean ja Pohjois-Korean raja! Etelä-Korea tuo turistit iltapävällä, Pohjois-Korea vastaavasti aamupäivällä. Olin aikamoisen hämmästynyt, miten sinne yleensä pääsikin. Istumassa ryhmämme jäseniä, ausseja, amerikkalaisia, norjalaisia mm. Ryhmässämme oli 20 turistia.

Meitä opastanut korkea-arvoinen upseeri.

Olimme äskeisessä kuvassa tuossa keskimmäsessä sinisessä rakennuksessa "rajan päällä". Kuva otettu Pohjois-Korean hallintorakennuksesta, vastapäinen on Eelä-Korealaisten. Mitään piikkilankaa tai muutakaan aitaa ei tässä kohden siis ollut.  Näinköhän turisteja viedään tänne tämän hetken jännittyneessä tilanteessa? Saimme koko ajan ottaa kuvia ja videoida täälläkin. 

Sakukin vakavailmeisen upseerin kaverina.

Rajavyöhykkeellä meille esitettiin luento, tulkkimme oikealla. Alla rajavyöhykkeen kartta ns. demilitarised zone. 

Vasemmalla hallintorakennukset (kuvat yllä). Muutamat maanviljelijät ovat saaneet luvan asua kylissään suljetulla rajavyöhykkeellä (yläoikealla kuvassa). Ihmeellisen avoimesti meille todellakin kerrottiin alueesta.

kiinan matka 4: 5 miljoonaa kiinalaista ei ole paljoakaan

Dalian on yksi suurimmista satamakaupungeista Kiinassa ja kasvaa pilviin. Kaivattaa ja tuhoaa vanhat kauniit asunnot ja rakennuttaa paikalle taas yhden huimaavan ostosparatiisin.

 Otimme ensin kampuksen portilta bussin, johon viereisessä kojussa ostettiin liput (7 RMB eli yuania). Pysähdyimme tunnin kuluttua Sakun suosiman supermarketin eteen, jossa joskus on voita myynnissä. Yllätys, iso kasa voita löytyikin. Kiinalaiset eivät voita käytä, Dalianissa on jonkinlainen expat-joukko (expat tarkoittaa lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa ulkomailta tulleita, usein työkomennuksilla tai opiskelemassa), joka on tuonut Kiinan kauppoihin paikallisille outoja elintarvikkeita kuten voita, suklaata, maitoa, jugurttia.

 Mutta aikomus oli katsella kaupunkia. Otimme paikallisbussin Olympia-aukiolle, jota reunustaa yksi kaupungin keskuksista, ja se tarkoittaa toinen toistaan upeampia liikkeitä ja tiheään pilvenpiirtäjiä. Ohitimme klassisentyylisen ison rakennuksen, joka oli kaupungin luksusravintola, monessa kerroksessa. Edessä portsarit karvahatuissaan ohjasivat mustia kiiltäviä autoja parkkipaikalle. Ei ehkä sittenkään meille.

Pysähdyimme maan alle rakennettuun ostoskeskukseen kokeilemaan kiinalaista pikaruokaa. Tarjolla oli myös Mäkki, Acacia kahvila, josta ei saanut kahvia, ja jätskibaari, jossa annokset olivat Suomen hinnoissa, mutta autuaalisen hyviä, makuja mm. tiramisu, malaga, vihreä tee ja mustikka.

Kiinalainen pikaruoka on noodeleita ja lihaa ja vihanneksia, höyrytettyjä tai paistettuja porsaankakkusia (dumplings) esimerkiksi ja saimme annokset mehuineen 2 hengelle 50 juanin hintaan.Jätskit sitten maksoivatkin 22 y (3e) kahden pallon annos Sakulle ostimme ihanan kiinalaisen pehmoisen peiton, 59 y , vain noin 7 e).

Eli hinnoista huomaa, että kiinalaiseen tapaan eläminen on halpaa vielä, jos ei hae länsimaisia hyödykkeitä. Kaipasin Beijingin halpoja jalkahoitoloita, eikä täällä niitä näkynyt. Löysin nyt paikan, jossa tehtiin kaikkia muita hierontoja vaan ei jalkahoitoa. Sellaiseen, jossa innokkaita tyttöjä hyöri ympärillä ja Sakulla oli työ selittää mitä halusin. Neuvottelimme 30 minuutin hieronnan 120 y. Siitä olisi varmaankin saanut tinkiä. Hieronta oli erinomainen, hierontahuoneiden oviverho kauniin pitsiröyhelöinen, mutta musiikki ihan rajun kovaa ja hektistä diskoa.

Kävelimme vielä lähikatuja ja löysimme expatien tapaamiskahvilan Central Perkin, jonne menemme torstaina kuulostelemaan täällä asuvien ajatuksia. Useimmat ovat austraalialaisia. Sakun mukaan useimmiten Kiinaan vähemmän positiivisesti suhtautuvia; työn ja rahan vuoksi tulleita, jotka etsivät omia lihapulliaan. No, etsimmehän mekin voita, mutta Saku tekee maailman parasta mutakakkua ja hurmaa sillä kaikki kiinalaiset tytöt.

 Siitä tuli mieleen, että valkoista leipää saa eri muotoisina, höttöä. Perinteisesti kiinalaisilla ei ole uunia kakkuja paistaakseen, joten se on aika eksoottista heille. Takaisin lähdettiin illan pimetessä viiden jälkeen. Tänne landelle viimeiset bussit lähtevät 7.30 ja kestää jonkin aikaa päästä pienelle bussiasemalle Heishijiaoon, josta meidän landebussi lähtee Lushuniin. Varsinkin juuri tuohon aikaan kun kaikki muut 5 miljoonaa dalianilaista yrittävät änkeä samaan bussiin työpäivän pääätteeksi. Siitä enemmän toiseen postaukseen. Näihin landebusseihin otetaan vain istumapaikoille, mutta ikkunan vieressä sain tunkea Sakun uuden viltin ikkunan ja itseni väliin. Aikamoinen viima ikkunasta, vaikka bussi oli toisaalta lämmin.

Kiina 8. Taolainen temppeli

Kuljimme monta kertaa alhaalla tiellä ohi kukkulan, jonka laella näkyi  vanhan kiinalaisen arkkitehtuurin tapaan rakennettu pieni talorykelmä. Eräänä päivänä päätimme lähteä ottamaan selvää paikasta.

Vasta noustessamme kiviportaita ylös tunnistimme rakennelmat temppeliksi. Kysyimme lupaa kuvata. Munkit olivat juuri korjaamassa seremonian jäljltä tavaroita ja hymyilivät meille ystävällisesti. Muutamia kiinalaisia kävi rukoilemassa eri rukouskammioissa ja yritimme olla hienotunteisia häritsemättä heitä.

Kokemus oli kovin erilainen verrattuna Pekingin turistitemppeleihin. Emme halunneet kysellä paikasta, vaikka jälkeenpäin olisimme ehkä voineet niin tehdä. Tuntui vain liian tungettelevalta sillä hetkellä. 

Taolaisuus on yksi Kiinassa sallituista kolmesta uskonnosta: taolaisuus, konfutselaisuus ja buddhalaisuus.


Laozi, (kirjoitusasu voi olla Lao-Tse, Lao Tsu, Lao Tzu), kiinalainen filosofi, joka eli non 1800 vuota sitten, on aatesuunnan isä. Vaikkakin sanotaan taolaisen filosofian kehittyneen jo tuhansia vuosia sitten. Näin sanoo Laozi:

"Hallitse suurta maata kuin paistaisit pientä kalaa"^[
 "Mitä enemmän kieltoja, sitä köyhemmiksi ihmiset tulevat."

Taolaisuuden perusajatus on harmonia ihmisen ja luonnon välillä. Temppelit on usein rakennettu vuorille mukaillen rinteitä. Tao merkitsee tietä. Taolainen aatesuunta ja uskonto on peräsin Kiinasta, jossa se on kehittynyt kiinalaisen perinteen ympärille. 

Munkkien asunnot ovat sivustalla. 

Suitsukekeppejä asetetaan suuriin kaukaloihin tai eri jumalien eteen.

Taolaisen temppelin keskuselementti on tulisja, jossa poltetaan  kuolemattomuden  pillereitä (pills of immortalty). Sen ajatellaan pidentävän elämää.. 

Taolaisen temppelin arkkitehtuuri on lainannut vanhaa kiinalaista rakennusperinnettä. Temppeli noudattaa säännöllistä kaavaa sen puitteissa.

Temppelin sisääntulotasanteelle oli asetettu kaikki kiinalaisen kalenterin eläinmerkit. Kaikki olivat saaneet punaiset samettikaavut yllensä. Nyt on juuri alkanut kiinalainen uusi vuosi, käärmeen vuosi (helmikuu 2013). 

Temppeln takaa  lähti polku, jota runusti kankaankappaleita, olivatkohan rukouksia.

Polun päässä levittäytyi metsään laajalle alueella hautoja.

Kiina 6. Mantsurian kukkuloille melkein eksyneenä

Kaupungista pääsee ulos parin tunnelin kautta.

Eilen paistoi aurinko niin ihanan lämpimästi, että päätin lähteä pitkälle kävelylle Lushunin kaupunkia ympäröivien kukkuloiden rinnettä alas keskikaupungille. Tulisin sitten bussilla pois. Suunnitelma muuttui heti aluksi, kun istahdin ei-kiinalaisen tytön viereen. Juttelin sitten Shaminan, Dubaista olevan 4. vuoden lääkäriopiskelijan kanssa, etten malttanut jäädä suunnitelmani mukaan tunnelin toisella puolen pois kävelläkseni alas kaupungille. Sen sijaa ajoin jutellen opiskeljan kokemuksista alas tutulle keskusaukiolle, jossa kultainen lohikäärme loikkii iloisesti vastaan joka kerta. Tätä kaveria ei voi ollenkaan vihaiseksi ajatellakaan.  Se tuo kiireisille ohikulkijoille uudenvuoden iloa, aurinko oikein leikkii sen kanssa ja läikähtelee sen panssariin sinne tänne.

Lushunn keskusaukio

 Kuvittelin osaavani alhaalta kaupungilta ylös takaisn kotiinpäin jo muutaman kerran bussimatkalla istuttuani. Okei, suuri sairaala yhden kukkulan rinteellä oli selvä maamerkki, ensimmäinen puisto oli paikallaan, sitten jossain kohti iso tie haarautui kahteen osaan ja otin epäröiden oikeanpuoleisen, sillä se oli pääsuuntani.

Kauempana häämöttää väärä kukkula.

Keskellä korkealla länsmainen sairaala, jossa Sakua hoidettiin erinomaisesti keuhkokuumeessa.

Tunnista kukkula.

Osuin mahtavalle kilometrin mittaiselle tienvarsitorille. Kas kun en ollutkaan huomannut sitä bussissa istuessani. Siitä eteenpäin oli opasviitta näköalapaikalle kukkulan huipulle. No, täällä en ole ainakaan ollut. Miten nyt näyttää, että tästä ei pääse enää kaartamaan oikealle tunnelin suulle niinkuin kuvittelin? Miten noita kukkuloita on tuossa valittavana jo viisi, joista valita suunta. Jaa, olin kuvitellut hallitsevani jo nämä kukkulat. Ihan oikeesti niitä on joka puolella, isoja ja pieniä, seuraavat tuhat kilometriä pohjoiseen. Yhden päällä on majakka, se on tunnusmerkki, toisen päällä radiotorni, jonkun ylärinteellä uusi asuntoalue rakenteillä. Mutta miten tunnistaa kymmenet kukkulat kaupungin ympärillä, jotka ovat kauniin tasaisen pyöreitä, kaikki samanmuotoisia kuin vaarat.

No, ei auttanut muuta kuin lähteä tarpomaan samaa reittiä takaisin alaspäin. Onneksi olin kuvia ottaessani painanut mieleeni muutamia erikoisempia kohtia, kuten valtavan muurin talojen välissä, miehet pelaamassa kiinalaista lautapeliä tai erikoisen määrän suuria pystyyn kirjoitettuja merkkejä mahtipontisen talon seinustalla, vanhan pariskunnan myymässä käsin kirjoitettuja vanhoja viisaita lauseita punaisiin pitkiin kyltteihin, joita on tapana liimata uuden vuoden koristeiksi ovien pieleen.

Lushun on ollut vuoroin venäläisten ja japanilaisten Kiinalta valloittama kaupunki Liaoningin niemimaan kärjessä, nyt Kiinalle tärkeä merivoimien ja etenkin sukellusveneiden asemapaikka. Kaupunki oli suljettu ulkomaalaisilta aina vuoteen 2010 asti. Sulkemisen teki helpoksi pari kukkuloiden ali kaivettua tunnelia. Ulkomaalaisia seurataan täällä vielä hieman ihmetellen. Lushunissa on noin 300 000 asukasta ja hallinnollisesti se kuuluu Dalianin suurkaupunkiin. Kävelyreissullani en nähnyt yhtäkään toista ulkomaalaista.