Moskovan kuvia elokuun matkalta

Istuin katsomaan Suomi-USA jääkiekkoa. Mutta, sitä katastrofia, kauhua en voinut katsoa muutamaa minuuttia pidempään. Päätin käydä läpi matkan Moskovan kuvia, jotka jäivät vähälle huomiolle varsinaisessa matkakertomukessa blogissani aiemmin.

Oppikoulun toisella luokalla olin ihastunut lähistöllä asuvaan Saipan pelaajaan. Melkein kaikki Saipan pojat olivat meidän koulussa vuotta 2-3 vuotta vanhempia. Olin kai kolmentoista. Yksi pelaajista oli saman kylän Arvi Lind. Mutta Arviin en ollut ihastunut, vaan Borgströmin Joppeen. Kerran Joppe vei minut pyörän tarakalla kouluun ja kaikki luokallani tiesivät ihastuksestani. Joppe ei varmastikaan. Silloin kokoonnuimme kaukalon reunalla, ei silloin tiedetty halleista. Ei siellä tainnut aluksi olla niitä puisia penkkejäkään. Mutta opimme jääkiekosta paljon ja seuraan vieläkin enemmän tai vähemmän kiekkoa. Saipa nousi mestaruussarjaan.

Kuvat ovat siis Moskovasta 4.8.2009 ja sieltä matka jatkui Siperian kautta Pekingin junalla.

Prinsessatorni

Kuljet, kuljet etkä näe.
Auringon kajo johdatti katseeni ylös.
Prinsessatorni!

Tervetuloa Max

RSPCA Ballarat, Victoria, Australia ( kuvat ja tiedot nettisivuilta 15.2.2009)

Case Number 4331

Name Max
Colour Tri
Breed Fox terrier X
Age 8 Years
Grooming Low
Gender Male
Exercise Medium
Size Small
Training Medium
Im a very sweet old guy who's owner passed away and was unable to stay with the family who took me on. I lived with another little dog and we got along well. Im a happy boy who needs a loving home where I can retire. Im a social chap and will enjoy my daily walks. I am desexed and will just need my microchip before going to my forever home.


Eilen näimme jo skypessä uuden perheenjäsenen Maxin. Max on pääosin kettuterrieri ja luultavasti toinen osa on Jack Russelia. Aisha ja Meksu hakivat Maxin Ballaratin  koirien löytökodista (RSPCA). Maxin omistaja oli kuollut ja Maxista tiedetään, että se on 6-8 vuotias. Max kotiutui heti ja oli jo käynyt maistelemassa kotikulman eläinkaupassa kuivamuonia. Niistä valinnut kengurunlihaiset nappulat. Max sai myös Australian hienoimman makuualustan. Siihen ihastui heti ja muutenkin kotiutui helposti. Tervetuloa perheeseen, Max. 

Harjoittelemme skypettelyä ensin koemielessä Somerolle ja sitten Melbourneen minun läppärilläni, johon Saku asensi tarvittavia juttuja. Skypettelyn varmistamiseksi minun täytyy vielä tutustua metodiin ja tarvikkeisiin, että osaan omissa oloissani avata ja käyttää sitä.
Minä: onkos tässä läppärissä mikrofoni?
Saku: ei näytä olevan
M: no mitenkäs sitten juttelin Aishan kanssa
S: siinähän se mikrofoni on nenäsi alla, kuulokkeissa kiinni
M: ai
Näillä tiedoilla lähdin ostamaan omia kuulokkeita. Se onnistui helposti, sillä kaupassa oli kuin olikin sama malli kuin Sakulla. Kivat kupariset korvakkeet. Sitten huomasin, että siellä noita hiiriäkin on.
Minä: onko hp550 läppäriin sopivaa hiirtä?
Myyjä: No ne kaikki sopii
M: ai miten niin, kun mulla on edellisen koneen hiiri ja se ei käy
Myyjä: jos se on sellainen pyöreä, ei käy, onkos sulla usb-portti
M: en tiiä, ei kun onks se se mihin pannaan mokkulat ja muut vehkeet
Myyjä: joo se, onks sulla sellainen
M: joo sit on, mikä näistä sitten olisi paras, mitä suosittelet
Saku kehoittelee myötäänsä minua menemään tietsikan ajokorttikurssille. Tarviinko?
Päätin mennä hyvien ostoksien ja lähestyvän Lappeenrantaan paluun kunniaksi hakea Sakun herkkuherkut Stokkan herkusta. Mustekalasalaattia ja sisäfileepihvit. Lisäherkuksi muutama sushi. Ettei vaan jäisi epäselväksi kulinaarinen suuntautumisemme.Edelliset syötyämme Saku haki juuri äsken Ben & Jerry cake dough (kakkutaikinamaku) jäätelöpurkin.
Katselemme olympialaisia.

Eilen Helsingissä, tänään Istanbulissa, huomenna Melbournessa

Kuljimme Kampissa viimeisenä iltana, sunnuntaina 7.2. hiljaisessa lumisateessa poispäin Amos Anderssonin taidemuseosta. Aiemmin hallista ostamani marmoroidut entrecote-pihvit odottivat. Opin pippuripihvien tekemisen Sydneyssä Balmainin suomalaisten klubilla kokkaillessani siellä 70-luvulla. Nyt oli sopiva aika tehdä viimei...sellaista ei voi kirjoittaa, että viimeinen ateria...no viimeinen illallinen pitkään aikaan kun olemme kaikki neljä yhdessä.

Makuuhuone oli ääriään myöten levällään tavaroita, ja jotenkin suurin osa mahtui kahteen rinkkkaan ja ylimääräiseen kassiin. Iso pino kirjoja jäi odottamaan postitusta. Muutama Muumi-muki piti kääriä käsireppuun, myös äidin tekemä lautanen. Meksu yllättäen löysi täältä suuremman valikoiman espanjankielisiä kirjoja kuin Melbournesta (no ei ihme meidän pienellä kielialueella oikeastaan) ja innostui niistä. Meksu on tehnyt diplomin espanjan kielestä. Aisha veisi mukanaan kirjaston, jos saisi ja voisi. Aishan kirjastosta lainaamista pitsimalleista pitää kopioida jokunen ja lähettää postissa.

Istanbulissa Aisha ja Meksu ehtivät yli yön pysähdyksellään koftaa ja dalkeittoa syömään hyväksi koettuun ravintolaan. Minä jäin lukemaan Orhan Pamukin kirjaa Istanbul. Aishan Turkin kuvat (laitan niitä blogiin pian) ja Orhan Pamuk...mieli tekisi heti lähteä tutkimaan maagista ja mystistä Istanbulia. Muistan miten kouluaikoinani sain jostain lehdestä kuvia turkkilaisista basaareista, tummista kaariporteista ja moskeijan kupoleista. Ne kiehtoivat minua silloin enemmän kuin mikään muu ja muistan, että tein useita kuvaamataidon töitä kuvittelemalla kaupungin orientin kaariporttien taakse.

Nyt katselen kelloa; pitkä lento Dubain ja Singaporen kautta Melbourneen on lähenemässä loppua. Yhteydenpito toimii helposti,onhan meillä netti, skype, tekstarit, kännykät. Aikoinaan kun menin itse Sydneyhin, posti kesti pari viikkoa, puhelinta ei ollut edes vanhemmillani. Äiti joskus tilasi englanninkielisen opettajan avulla koululla puhelun työpaikalleni. Oikeastaan vanhanaikainen kirje on parempi, sen voi laittaa kannelliseen pikkuarkkuun ja sitä voi lukea moneen kertaan vaikka kymmenen vuoden kuluttua, sitä voi näyttää muille....nettiviestintä on niin kertakäyttöistä. Kuinka monen sähköpostit, rakkausviestitkin, ovat kadonneet nettitaivaisiin? Minullapa on säilössä kirjeitä...

Ikävä ei ole vielä oikein tarrautunut. Ympärillä on tavaroita, kirjoja, kuppeja, sukkia, tyynyjä,jotka ovat siinä aivan kuin Aisha ja Meksu tulisivat illan mittaan kaupungilta tänne Sakun kotiin. Meksu tiputtaisi meille kahdelle hyvät kahvit ja laittaisi Aishalle teetä. Joku leikkaisi ruisleipää ja päälle juustoa. Ruisleipää....Aishan mielestä Australiasta ei saa kunnon ruisleipää. Matkaan ei mahtunut kuin yksi luomuruisleipä, joka oli valmistettu aitoon taikinajuureen. Siitä saadaan sitten juuri leivänpaistoon Melbournessa.

Saku tuli tuohon viereeni ja ilmoitti, niin niin, tänne vain kaikki tulee ja valloittaa mun sängyn, viikoiksi Aisha ja Meksu ja kun ne lähtivät, sä äiskä vaan muutit siihen. Tietenkin hymyillen. Ja antoi partaisen pusun poskelle. Saku lukee biologiaa pyrkiäkseen keväällä Tarttoon lääkikseen. Vaikuttaa hyvin siltä, että opiskeluvire on löytynyt. Sakullakin on selvästi ikävä kaksossiskoaan. Vähän väliä mainitsee jotain.

Olisihan se ihana juttu, jos parin vuoden sisällä olisitte täällä jatkamassa opintoja. Oli se missä hyvänsä, olen onnellinen.

Verta ja karamellivärejä

1. Olav Christopher Jenssen, näyttely Kiasmassa, kuva Petri Virtanen /Kuvataiteen keskusarkisto
2. With You (Separation Picture II), Stiina Saaristo 2007 (kuva: Stiina Saaristo, Savon Sanomat)

Pikku poneja...niitä "my little ponies" kirkkaan pastellikaramellivärisinä siinä, mihin silmäni ensin osuu. Siirrän katsettani; yksityiskohtia toisensa perään. Keiju, nukkeja, kasa leluja kuin K-marketin leluhyllystä. Kas, keiju takoo tytön käsivarteen pienellä vasarallaan naulaa. Hämmentynyt katse liukuu värien mukana ponin selkää pitkin. Poni nakertaa tytön reittä veri tirskuen.

- Tulee mieleen Facebookin pikkunallet, sydämet ja muut lahjat, joita siellä tursuaa kaverilta toiselle, sanon Aishalle.
- Ai, en ajatellutkaan sellaista tulkintaa, vastaa vierellä Aisha.
- No minusta ne facebookin jutut on vähän , ei nyt näin irvokkaita ne, vaan makeilevia, ja niitä on helppo lähettää kavereille ajattelematta mitään, kuin tylsiä tikareita, ja toiset lähettelevät niitä jatkuvasti niin että ne alkavat ahdistaa.
- En voisi ottaa seinälleni, vaikka nämä ovatkin raastavan koskettavia.

Mutta niin, tarkemmin katsottuna Stiina Saariston maalauksen tyttölapsi onkin vihaisen, rievuttavan näköinen nainen. Asento on kuin pikkutytön leikkimässä tavarapaljouden keskellä. Mekko on sievä. Ruumis groteskin lihallinen. Museon sisääntulo toi maalauksen eteen yllättäen ja lähelle kasvoja. Ensin osui eteeni söpö poni, sitten veritahrat, naistytön väkivaltaa käskevä sairas katse. En ollut mitenkään tutustunut taiteilijaan tai hänen töihinsä jotakin lehdessä näkemääni mainosta lukuuunottamatta. Tämä kuva oli kuitenkin irvokkuudessaan potenssiin sata (museon mainoskuvat ovat laimeimmasta päästä). Vastalause silikonikauneudelle?
(Jälkeenpäin luin, että taiteilija käyttää itseään mallina peilistä saadakseen oikean ilmeen. Esitetyssä filmissä Stiina Saaristo oli kaunis ja upea nainen, kaukaisesti muistuttaen maalauksien naista).

Vilkaisin museon muita kokoelmia, mutta niitä ei oikein voinut katsoa näiden jälkeen. Ne tuntuivat paperinpalasilta, mitäänsanomattomilta (vaikka eivät sitä tietenkään ole!). Stiina Saariston työt olivat vain niin vahvoja ja vaativia. En löytänyt kertomastini maalauksesata kuvaa, yllä toinen maalaus samasta näyttelystä.

Aishan toive viimeisenä päivänä ennen Melbourneen lentoa oli käydä Amos Andersonin taidemuseossa. Viikolla kävimme Kiasmassa. Mieleen jäi puinen fortunapeliä jotenkin muistuttava "ikiliikkuja", joka rauhalliseen tahtiin syötti metallikuulia, jotka tippuivat pyöreisiin koloihin. Yksi jäi kolojen väliin ja kiehtoi meitä, eivätkä seuraavat parikymmentä kuulaa osuneet siihen. Tulimme takaisin jonkin ajan päästä ja se oli vieläkin siinä. Olisi tehnyt mieli sohaista, ja puhalsimme muutaman kerran. Mitä ne ovat museoissa, vartijoita? tuli siihen lähelle, olivatkohan nähneet meidät monitorissa.

Norjalaisen Olav Christopher Jenssenin näyttely oli helppo katsella. Kirkkaita väreja melkein kuin Stiina Saariston maalauksissa, mutta mikä ero! Jensen maalaa pintoja, raikkautta, pintoja kuin maisemia. Muuten, miksi museoiden esittelykuviin laitetaan vähiten edustavat kuvat, niin täällä kuin Amos Andersonilla. Ainakin minun mielestäni.

Oikeilla jäljillä.... toinen näyttely Kiasman esitteen mukaan "Nykytaide kopioi, kierrättää, kommentoi ja sämplää ympäröivän maailman kuvia ja viestejä - sen jälkiä. Niitä löytyy läheltä ja kaukaa: ihmisruumista mainoskuviin ja muropaketeista kaupunkitilaan." Ehkäpä näyttely oli liian lähellä kaikkea sitä, mitä ohitamme kaupungilla ja kulkiessamme kaiken aikaa ja siksi ei ehkä antanut aihetta ajatella sen enempää, se oli liian tuttua, kuten töhryä seinillä tai viivakoodia. Kannanotto sellaisenaan. Ajattelin, että näyttely olisi hyvä esittää kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden välein, jolloin saataisin vertailupointteja kultakin vuosikymmeneltä .

Ihana päivä ajatuksia pullollaan

Aamulla heräilemme myöhään. Aloitan tekemään keemaa ja dalia, samalla teen aamukahvin. Kiehautan maidon ensin. Kahvi keitetyllä maidolla on täyteläisemmän makuista.
En juo kahvia tai syö aamiaista heti herättyäni, tarvitsen aikaa heräillä. Ja nythän siihen on aikaa, eläkkeellä!

Sipulit ruskettumaan, siihen valkosipulit ja inkivääri, sitten kurkuma, korianteri ja chili. Aisha ja Meksu tulevat kotiin yökylästä ja sanovat, että koko rappukäytävä on täynnä ihania pakistanilaisia tuttuja tuoksuja.

Mustekalaa, ja muita marinoituja mereneläviä alkuruuaksi toi yllättäen herkutteleva poikani Saku.

Ihana inspiroiva Heli tuli lounaalle. Päivän teemaksi tuli Benin ja Helin matka tutkimaan shamaanilauluja siellä , Aishan ja Meksun kurssimatka Turkkiin, ottomaanit, Orhan Pamuk ja ottomaanien savitiilet. Aisha oli ottanut niistä ihania kuvia historian kurssillaan, toi minulle ja Helille omat tiilet. Heli kertoi laulajanuransa aikaisesta matkastaan Turkkiin muutama vuosikymmen sitten; kuinka turkkilaiset miehet keräsivät ruusut pöytämaljakoistaan ja toivat ne Helille laulun päätyttyä. Laulu oli vanha turkkilainen islamilainen laulu, jonka kaikki siellä tunsivat. Heli lauloi sen meille tänään turkin kielellä. Vapaasti muistaen sanojen käännöstä ...laulu helisee mielessäni kaiken aikaa:

Life is a fragile flower
only lasts one day
do not cry, life is precious
to be squandered

Life is like wine
it brings sadness and joy...

Iltapäivä Karhusuolla toisen ihanan ystävämme Riitan luona. Riitta on lapsuudenystäväni ja myös kaksosten äiti. Taitaa olla vanhin ystävistäni, sillä aloitimme kymmenvuotiaina oppikoulun eka luokalla Lauritsalan yhteiskoulussa. Riitan koti on kuin sadusta kuusten ympäröimänä kolosessa Espoon perukoilla. Heti pihasta on Nuuksion luonnonpuiston huimat sienimetsät, mustikkarinteet ja siellä päästimme Honeyn (airiksemme, joka on jossain syömässä munkkeja, jos koirien taivas on olemassa) seikkailemaan ilman remmiä.

Tämä oli erityinen vierailu sen takia, että Riitta halusi kestittää Aishan ja Meksun ennen lähtöä; Riitta on ehdottomasti Aishan tapaamislistallaomien kavereidensa lisäksi. Listalla ovat erityisiä Heli ja myös lapsesta lähtien lempeä ja läheinen serkkuni Jussi ja tietenkin Raija; Jussin ja Raijan perhe on ollut meille toinen koti. Nämä Suomen vierailut ovat todella hektisiä ja olen onnellinen siitä, että perheen yhteiset ystävät kuuluvat tärkeiden tapaamisten joukkoon. Sitten heidän mentyään kauas on levollista jutella ystävien kanssa vaikka ikävästään tai mistä nyt äidit haluavat jutella, kun nuoret ovat tuttujaosapuolille... vaikka heitä näkee vuoden, parin vuoden välein.

Huoh..keskustelu oli koko päivän tiivistä happihoidoista ufoihin ja raamatun opetuksiin. Päivä oli ajatuksista täysi.

Illalla ajelimme takaisin ja nuoret jäivät vielä Kamppiin ystäviensä kanssa. Jatkoimme ajellessa päivän keskustelujen pohtimista; aihe oli suhteemme kuolemaan ja onko kuolemanjälkeistä elämää. Minusta ei ole. Kuolemaa en osaa pelätä. Aishan mielestä on häiritsevää, kun ei tiedä onko kuoleman jälkeen vielä pahempaa vai parempaa tai ei mitään. Eli häntä pelottaa, jos jostain syystä eteen tulisi kuoleman tuolla puolen jotain pelottavampaa.

Saku ei ollut mukana ja tätä kirjoittaessani luki tekstin osan; ihmetteli milloin olemme kuolemasta puhuneet. Halasi minua ja sanoi; olet äiti minulle tärkeä, eikä ole niin tarpeellista puhua kuolemasta kun en ihan heti kuole.

Nukahdin nopeasti päästyämme Herttoniemeen, varmaankin päivän ajatusten väsyttämänä.

Kaksosten päivä 2.2.

Onnea kaikille kaksosille, omilleni mukaanlukien!
Kuka ja missä lieneekään keksinyt tämän kaksosten päivän 2.2.? Samoin kolmosten päivä on 3.3. ja niin edelleen...sain tietää tästä itsekin vasta tänään.

Kaksosten äitinä on ollutkin kiva olla. Kaksosten äitinä on helppo olla. Jos nyt unohtaa murrosiän. Pienenä oli aina leikkikaveri lähellä.
- Kuka minua pitää kädestä kun odotan äitiä koulun rappusilla, kysyi Saku neljävuotiaana koulunsa, Karachin Bacon House Public Schoolin portilla, kun sisko oli jäänyt kotiin kipeänä. (Karachissa koulun voi aloittaa jo noin 3-4 vuotiaana. ) Sieltä rappusilta istumasta hieman onnettomana löysin Sakun sitten iltapäivällä mustissa nauhakengissään ja valkeassa koulupaidassa. Siniset shortsit jalassa. Eikä siinä rappusilla istunut kukaan muu pienistä oppilaista. Saku ihan yksin.
Läheisyys kaksosilla on paljon tiiviimpää kuin eri-ikäisillä sisaruksilla. Suomessa kaksosia on toiseksi eniten maailmassa Nigerian jälkeen. Ystäväni Natalia on kirjoittanut blogissaan tänään tiiviin tietopaketin kaksosista ja sen voit lukea tästä.

Kaksoseni tänään ovat jo 25-vuotiaita. Aisha opiskelee historiaa ja antropologiaa Melbournessa LaTroben yliopistossa. On kihloissa Meksu-Nigelin kanssa, joka on ihan aussi ja opiskelee samassa yliopistossa kansainvälistä politiikkaa. Saku-Saulat on juuri lopettanut armeijan lääkintämiehenä ja pyrkii lääketieteelliseen.

Olemme pitkästä aikaa koolla koko perhe Helsingissä Sakun luona, me nyt neljästään.
Ikävöin jo valmiiksi Aishaa ja Meksua. Sunnuntaina on lento Melbourneen. Ehkä matkustan sinne ennen pitkää. Toiseen kotimaahani Australiaan, missä lapseni syntyivätkin ja asuin siellä 14 vuotta.