Valitse minut

Mietin millä perusteella kirjasto karsii, poistaa, hylkää kirjoja poistomyyntiin? Edellisessa postauksessa mainitsin ihanat kirjat, jotka valitsivat minut suuresta poistomyynnistä. Jotkut olivat selvästi käytössä sen verran kuluneita, mutta William Butler Yeatsin Runot, suomentanut Aale Tynni 1966, ja Risto Ahdin Valitse Minut vuodelta 1992 olivat lähes koskemattomia. Molemmat klassikkoja. Mitä jos joku haluaa tutustua nykyisin taiteilijaprofessoriksi nimitetyn Risto Ahdin koko tuotantoon, tehdä vaikkapa tutkielman, onko runoilijan tuotanto kokonaisuudessan kirjastossa?

(Jari Tervo kertoo telkkarissa, että kun on valinnut kirjoittamisen, on mahdotonta olla kirjoittamatta. En vain pidä Jari Tervosta. Luin kirjan Ohrana hampaat irvessä kokonaan voidakseni painokkaasti sanoa, etten todellakaan pidä Jari Tervosta.)

Risto Ahdin runot tässä kokoelmassa ovat lihallisia, ihollisia, mutta samalla ne vilisevät tajuntaan villisti ja hurjasti. Tässä säyseimpiä runoja, kun huhtikuu on jo ohi, mutta lunta vielä paljon. Ei vielä alaston.

Tuli

Kevät! Maa avaa sylinsä.
Nenään puhaltaen ihmiset vastaanottavat siitepölysateen.
Sen sijaan että rakastelisimme alastomina maalla,
meitä vaivaa vimmainen allergia: Kuollut huhtikuu!

Palavan hevosen sammuttaa raataminen, palavan sian sammuttaa ahneus ja
ruoka, palavan koiran isännän kösky. Sammu! Ja kissan palavan, niinkuin
noidan, sammuttaa hukuttaminen. Mikään muu kuin elämä ei pysty
sammuttaa hukuttaminen. Mutta mikään muu kuin elämä ei pysty
sammuttamaan maan polttavaa janoa, eikä mikään sammuta palavaa kukkoa.

Kevät! Sydäntään kauhistellen ihmiset katselevat maata, joka makaa alasti
lakanoillaan, sukuelimet paljastettuna.

Irlantilaista nobelkirjailija W. B. Yeatsia 1865-1939) pidetään yleisesti 1900-luvun suurimpana englanninkielisenä kirjailijana. Aale Tynnin suomennokset ovat niin upeita, että ihan minua hengästyttää. Sen takia laitan tähän runon sekä alkuperäisenä että käännöksenä. En tiedä onko tämä runo osa jostain kokonaisuudesta.

Sanomattoman säälin kätkee
ytimeensä rakkaus:
tuo myyvä ja ostava joukko,
nuo pilvet matkatessaan,
tylyt kosteat ainaiset tuulet
ja varjoisat pähkinäpuut,
vedet hiren-harmaina allaan,
ovat uhkana rakkaani pään.

A pity beyond all telling
Is hid in the heart of love:
The folk who are buying and selling,
The clouds on their journey above,
The cold wet winds ever blowing,
And the shadowy hazel grove
Where mouse-grey waters are flowing,
Threaten the head that I love.

..."kirjavanaan tatuointeja ja lävistyksiä"

Istuin punaisella sohvalla Lappeenrannan kirjastossa lukemassa runoraadin innoittamana Pentti Saaritsan uusinta runokirjaa Tatuointia ja lävistyksiä. Ihmettelin hetken kirjan nimeä (en pidä tatuoinneista ja lävistyksistä), mutta takakannen nimiruno selitti sen, oivasti, niinhän se on.  Huomasin lainata kirjan, niin kovasti innostuin, luin illalla viimeiseksi ja nyt aamulla taas. Ne runot kestävät monta lukemista.

Kirjastomme, järjestäkää lisää runoraateja, lukusali oli täysi! Tälläinen pienen kaupungin eri laitoksia yhdistävä toiminta yhdistää ja tuo helpossa paketissa satunnaisellekin kirjastossa kävijälle teatterin, runot, orkesterinkin; miten oiva tapa käyttää julkista rakennusta. Sitäpaitsi, monet lainaajat jäivät kuuntelemaan vaikka eivät sen takia alunalkaen tulleetkaan. Säilytetään kaikki kirjastot, pienet ja isot, syrjäisetkin! Minun koulukirjastoni Kaukaan koululla ei ole enää ollut olemassa kymmeniin vuosiin. Sieltä sain oman lukuinnostukseni alun.

Kirjojen päivä tänään.  Runot olivat viime vuoden suomalaisia runoja. Raatilaiset olivat paikkakunnan vaikuttajia; kaupunginorkesterin kapellimestari, teatteria rakastava opettaja, sanavalmis pankinjohtaja, miehekäs yliopistomies ja pirteä fysioterapeutti-poliitikko. Kommentit olivat hersyviä, ja paljon parempia kuin telkkarin runoraatilaisten kommentoinnit. Kaupunginteatterin näyttelijöiden Ilona Pukkilan ja Samuli Punkan tulkinnat olivat oma hieno esityksensä, emmehän me kuulijat etukäteen tienneet mitkä runot olivat mukana. Television Runoraadin tapaan edettiin, juontajana dramaturgi Helena Anttonen.

Voiton vei Pentti Saaritsan runo. Raatilaiset eivät selvästikään pitäneet nykyrunojen tekotaiteellisista elementeistä, mutta eivät pitäneet myöskään Anja Erämajan ryöppyävästä arkidraamallisesta proosarunosta, jota eivät oikein raatilaiset runoksi hyväksyneetkään, vaikka itse tarina vakuutti dramatiikkaa tihkuvana ajankuvana. Ilona Pukkila sai lukea sen jopa kahdesti, siitä pidettiin, mutta ei runona. Toiseksi tuli Lappeenrannan kuuluisuus muista ansioista, rokkari Jouni Hynynen selkeällä runollaan. Siinä  oli kuluneet kirkonkivet ja mäkkäri vastakkain aseteltuna. Joidenkin mielestä liiankin osoittavasti. Jos vertaa Pentti Saaritsaan; en sanoisi Jounia runoilijaksi vielä.

Tibor Boganyi, unkarilaissyntyinen kapellimestarimme, haki runoista musiikillisuutta, jatkuvuutta, kaarta eli alkua, keskikohtaa ja loppua - ja loppusointuja, eikä juuri syttynyt näille viidelle runolle ja antoi reilusti nelosia ja viitosia.  Opettaja Susanna Kauppi ilmoitti ainoana pitävänsä erityisesti nykyrunoudesta, ei kaivannut loppusointuja ja selitti meille muutamia hienoja sanoja kuten mikä on metafora ja paradoksi.  Sanavalmis pankkimies Risto Kiljunen etsi myös loppusointuja, ja löysikin puolisellaisen yhden runon kolmelta riviltä. Kalle Mickelsen, rento yliopistomies, esitti harkittuja havaintoja ja Maarit Eskola, fysioterapeutti, oli myöskin vanhemman runouden ystävä.

Aloin lukemaan Pentti Saaritsan runokirjaa Tatuointeja ja lävistyksiä kirjastossa, mutta sehän piti lainata, innostuin ja ihastuin niin. Haluaisin jakaa ne runot kaikki tässä kanssanne. No, Pentti Saaritsa on lähellä omaa ikäluokkaani. Onkohan sillä jotain tekemistä; kokemus kuuluu runoissa, eikä konstailua tarvitse. En hämmenny teistä enää sanat, kirjoittaa Saaritsa heti runon ensi rivillä. Mutta pankinjohtajamme, noissa kirjan runoissa oli hienoja sanoja, jopa reippaasti latinaa. Mitäs siitä olisit sanonut! Kirjan uumenista löytyi myös loppusoinnullisia runoja.

Runot selvittävät hellästi, vähän surumielisesti meidän paikkamme maailmankaikkeudessa; mietin minkä kohdan voisin siteerata nimirunosta, mutta se on poimittava tähän kokonaisena. Lukijoidenkin iloksi, toivottavasti!  Runot ovat jotenkin lämpimän hyväksyviä siitä mitä olemme, paikoin pessimistisiä ja surumielisiäkin, yhteiskuntakriittisiä, mutta ei vaikeasti ja katkeillen, poiketen nuorien runoilijoiden runoista, jotka ovat jotenkin samantapaisia uuden muodon hakemisessa;  niissä  on liiallista etsimistä, uusien kielikuvien väkisyyttä, katkelmallisuutta, ja runoja on joskus vaikea tunnistaa yksittäisen runoilijan ääneksi, ne tunnistaa kyllä uuden runoilijasukupolven ääneksi helposti.

En pidä siitä, että lukija saa tehdä hurjasti työtä, että pysyy yleensä runon matkassa, mutta pidän siitä, että runoa voi tulkita monilla tavoin. Pentti Saaritsa, ehkä kokemuksellaan, kirjoittaa minulle juuri oikealla tavalla koskettavia runoja. Mikä kulunut sana tuo koskettavia runoja; runoista puhuttaessa tulee helposti eteen sanoja, jotka ovat kuluneet ja joita en haluaisi käyttää.

Istuin mukavasti sohvalla ihan edessä. Vilkaisin taakse ja lukusalissa oli enimmäkseen keski-ikäisiä tai vanhempia naisia. Mitä se sanoo? Eivätkö miehet lähde maanantai-iltana kuuntelemaan runoraatia?Eivätkö miehet lue runoja? Kirjoittavat kuitenkin paljon. Yksi suosikeistani on Risto Ahti. Löysin hänen runojaan illan poistomyynnistä.
Pentti Saaritsan runoraadin voittanut runo kokoelmasta Tatuointeja ja lävistyksiä (2009)

En hämmenny teistä enää, sanat
vanha trimmattu sekakuoro
joka viritti yölaulun, aamulaulun.
Sanat, jotka aina tulitte
ja asetuitte lauseeksi, ja lauseista
syntyi tämä tajunnan tila
joka tervehtii teitä hyvin lyhyenä
onnen hetkenä. Oi yölaulu,
aamulaulu, auringon vedetty kello,
ja turvallisen tuntuinen normaalilämpö
joka ihmisten kömmittyä pystyyn
jäi vielä hetkeksi lakanalle
kuin elävä ruumislöytö, ilon lastu
yön ihmeellisestä verstaasta.

Kirjan nimiruno
(runoilla ei ole nimiä, luettuani kokoelman voisi sanoa, että kaikkien runojen yhteinen nimittäjä on tatuointeja ja lävistyksiä)

Kun rauha on laskeutunut,
mikä silloin on laskeutunut:
mitä huomattavaa meistä on jäänyt
avaruuteen kiertämään,
radalleen,
mikä vapahtava kuvio?
Mutta kiertää se sittenkin,
ja universumi on kirjavanaan
tatuointeja ja lävistyksiä,
ja siinä täysin kaltaisemme,
omaksi kuvaksemme luotu.

Samaan aikaan kirjastossa oli poistettujen kirjojen myynti. Voi ihanuutta, eurolla sai kirjan. Kotona ovat seinät täynnä kirjoja, joita en ole lukenut ja kellarissa vielä, sillä tänne ovat hinautuneet myös kaikki tyttären kirjat. Suurin osa niistäkin varastossa laatikoissaan.  Koetin rajoittaa keräilyäni, mutta kaksi sylillistä sain kannettua autoon. No, onneksi tytär rakastaa kirjoja, niin ne jäävät elämään jälkeeni.
Mirkka Rekola, Maailmat lumen vesistöissä
Mika Waltari, mielikuvituksen jättiläinen, toim. Ritva Haavikko
Risto Ahti, Valitse minut
Venäjä Ilja Gazunovin taiteessa
William Butler Yeats, Runoja
Pentti Saarikoski, Eino Leino legenda jo eläessään
Aila Meriluoto, Lauri Viita
Pentti Nieminen, Päivät kuin nuolet
Jyrki Pellinen, Minä matkustan, aurinko paistaa

Ennen kirjastoa kävin avannolla. Ihana raikas olo. Ennen kirjastoa olin pari tuntia Maailmankauppa Sikitikossa vapaaehtoisena. Jossain välissä järjestelin sulavia kattolumia valumaan talon nurkalta kauemmas, putki vain jäätyy aina yöllä, kauhoin vesipöntöstä vettä, ettei se valu yli. Aamulla kävin äidin kanssa terveyskeskuksessa ja pankissa. Tästä päivästä voi seurata mitä tahansa. Tästä kirjoituksesta tuli pitkä, innostuin.

Hakali

Paikallislehti Etelä-Saimaassa ehdotettiin Lappeenrannan Hakalin puutalokaupunginosaa säilytettäväksi. Minäpä laitoin kameran taskuuni ja lähdin päiväkävelylle.

Kashmirilainen tee...Kashmiri chai - ja iloinen mieli

Kiertelin blogeja sinne  tänne ja jossakin blogissa annettiin lista asioista, joita voisi tehdä tullakseen iloiselle mielelle. Yksi listan neuvoista oli raivata teehylly. Minäpä heti ryhdyin siihen toimeen. Tässä tulos. Mukana Pekingistä tuomiani teekukkia. Aisha toi  Istanbulista turkkilaista omenateetä. Mukana on ikivanha anoppini teepurkki Kiinasta. Kohokuvioinen kiinalainen on menettänyt päänsä. En muista miten se on Lappeenrantaan kulkeutunut. Ehkä dadima (isänpuolen mummo urduksi) toi sen mukanaan joskus. Tai sitten Aisha on tuonut erityisesti muistuttamaan kashmirilaisesta mummostaan. Karachissa odottaa vielä iki-ihana, vanha oranssinvärinen kiinalainen teesetti, jonka dadima testamenttasi tuolloin 5-vuotiaalle Aishalle. Dadima teki usein kashmirilaisittain maustettua maitoteetä. Teen sitä vieläkin usein. Lapseni ovat puoliksi kashmirilaisia. Intian Kashmirissa on vielä lasteni sukulaisia.

Kashmirilainen tee niinkuin meillä se tehdään
ja muutama variaatio...kashmiri chai tai kuten joskus kutsutaan, masala chai (masala = mausteseos )
noin neljälle
mustaa teetä (noin 2 tl)
2 kuppia vettä

2 kuppia maitoa

4-6 kokonaista kaardemummaa, kuori vähän rikottuna

pala kanelia (voit ripotella jauhettua kanelia, jos ei kokonaisia satu olemaan)

sokeria

Keitä vesi, lisää siihen teelehdet, muutama kokonainen kardemumma kuori rikottuna sekä kanelitangon pala  ja keitä niitä muutama minuutti eli ihan reilusti.  Lisää maito ja anna maidon kiehua jonkin aikaa ja hauduttele vielä. Tee on aika vahvaa, mutta jokainen voi keittää oman makunsa vahvuisena. Lisää sokeria lopussa maun mukaan. Tee tarjotaan yleensä roimasti sokeroituna. Itse keitän teen melkein sokeria ja jokainen saa laittaa haluamansa määrän. Pieni sokerimäärä ei tuo juurikaan makeutta, vaan tuo esille mausteiden aromit.

Pakistanissa ja Pohjois-Intiassa, jotka molemmat haluavat Kashmirin omakseen, keitetään maitoteetä maustettuna vähän emännän maun mukaan. Mausteet voi jättää kokonaan pois, tai mukaan voi lisätä sahramia, inkivääriä tai mustaa pippuriakin. Maitoteen voi tehdä ilman mausteitakin. Oman paikallisen aromin antaa vahvanmakuinen buffalonmaito. Maitomies ajelee  aamuisin maitotonkat pyörän hantaakissa. Päivän tarve ostetaan ja mitataan omaan astiaan talon edustalla. Maito yleensä keitetään saman tien. Muuten se voi olla entistä maitoa kuumuudessa keikuttuaan reittinsä läpi.

Suolaiseen teehen (täysin ilman sokeria) en ihastunut, mutta se on aika yleistä myös. Jotkut lisäävät hyppysellisen ruokasoodaa, jolloin teestä tulee vaaleanpunaista.

•Всей душой – koko (sielustaan) sydämestään

Tsasouna Noshini-Novgorodin suomalais-urgilaisessa ulkomuseossa.

Koyva-joki Pohjois-Uralilla Permin maakunnan muinaisessa pääkaupungissa Cherdynissä - noin 200 km Permin kaupungista.

Iloiset babuskhat virkkasivat ja myivät käsitöitään Tomskissa.

Venäjä mielessäni - ja venäläinen sielu. Miten sitä kuvaisin?  Ennenkuin ryhdyin sitä tähän blogiin pohtimaan, valitsin muutaman kuvan, jotka mielestäni kuvaavat venäläistä sielua. Taannoisella Venäjän matkalla sitä venäläistä sielua vähäsen yritimme etsiäkin. Mitä näissä kuvissa tahdon kertoa siitä; syvän uskonnollisen ajattelun ja kunnioituksen, avaruuden ja luonnon, iloisuuden, syvällisen ajattelun, yhdessäolon. Ja pienen dushenkan, sielukkaan tomskittaren pohtimassa kukkien kauneutta.
 Ortodoksisen kirkon kunnioittama kirkkoisä Gregorios Nyssalainen (n. 330–395) on todennut, että ”ainoa vaihtoehto on siten, että sielun ja ruumiin alkusynnyn ymmärretään olevan yksi ja sama”.
"Sielu" on enemmänkin uskonnollista eikä tieteellistä terminologiaa. Haen jotakin  hahmottamaan, miten katsella asiaa: sielu on ihmisen henkinen olemus, yksilön sisäinen kokemusmaailma.

Venäjällä siis ortodoksisen kirkko vaikuttaa suuressa määrin siihen, miten venäläiset näkevät itsensä. He kuvailevat usein itseään iloisiksi, seurallisiksi ja lämpimiksi. Suomalaiset sen sijaan pitävät hyvinä ominaisuuksina täsmällisyyttä, asiallisuutta ja ahkeruutta protestanttisen etiikan opetuksen mukaan. Venäjällä ystävät, perhe ja sukulaiset pitävät yhtä, ketään ei jätetä. Sanotaan, että me itäsuomalaiset olemme lähempänä venäläisiä  tässäkin suhteessa. Mielestäni niin on. Meidät karjalaiset tunnetaan iloisempina, puheliaampina ja suurpiirteisempinä kuin muut suomalaiset.

Uskaltaisinko sanoa, että ihmisläheisyys kuvaa Venäjän sielua hyvin. Kun kirjoitan sen, se tuntuu selkeämmältä, että  niin on. Nyt lukija varmasti sanoo, entäs laiskuus, entäs yletön juominen, entäs loppumattomat kuolleet harmaat kylät ja niin edelleen - niin varmasti onkin, yhteiskunnassa  on  ongelmia, joihin ei sielun ja sydämen iloisuus riitä.
Viime vuosikymmeninä sosiaalinen turvaverkko on turvannut meitä yksilöinä, mutta Venäjällä historian kirjoituksessa,lyhyttä neuvostoaikaa lukuunottamatta, ei ole muuta kuin läheiset ihmiset, joihin turvata. Siksi Venäjällä ollaan paljon yhdessä, nauretaan jos itketäänkin.

Entäs ne kukat; valtavia kukkamyymälöitä joka mutkassa, valtavan pitkävartisia ruusuja näkyi usein miehellä kädessä, kun hän kiirehti; tapaamaan vaimoa, tyttöystävää, äitiä. Eikö se kerro suuresta lämpimästä sielusta, joka haluaa tuottaa toiselle iloa!

 Oblomov, tiivistyykö hänessä venäläisen sielun raadollisempi puoli:

"Oblomovhan sentään oli jatkuvasti paikalla, vaikka makasikin sohvalla. Tai jos ei jostakin syystä maannut, niin aina tiedettiin, missä hän milloinkin oleskeli. Jos hän ei tehnytkään mitään tuloksellista, niin hän kuitenkin suunnitteli aikomista tai aikoi suunnitella ryhtymistä johonkin. Ilja Iljitsin eittämättömäksi kunniaksi on luettava se, että hän oli kaikessa saamattomuudessaan ja aliskuudessaan aito ja rehellinen. Hän ei sentään pinnannut!
Oblomov (1858),  Ivan Gontsharov

 
ja vielä ote Englannin kuninkaalle annetusta raportista jo 1600-luvulta, joka voisi yhtä hyvin olla 2000-luvun uutisointia:
"Moskovalaiset juovat paljon ja sytyttävät talojaan tuleen polttaessaan kännipäissään tupakkaa."


Jolkipolkin blogi on vähän toisenlainen venäjänblogi; avoimia ja näkeviä venäjän kulttuurin ja kielen opiskelijan ajatuksia, sieltä sivuilta osui eteeni sielunfraaseja. Nappaan ne, kiitos!
"Venäjän kielessä kun tosiaan käytetään paljon sanaa sielu (dusha). Sielu-sanalle usein suomenkielinen vastine on sydän (joka taas olisi serdtse). "

Jolkipolki listaa myös suomalaisia sieluun liittyviä sanoja. Ja onhan suomalaisilla ja venäläisillä yhteinen sielunlintu, kuukkeli. Taigametsävyöhykkeellä laajoja Siperian maita myöten (Suomessa Parikkalan pohjoispuolella ja Lapissa etenkin) elää seurallinen pieni lintu, joihin muinaisen metsästäjän sielun sanottiin asettautuneen.
Kuinka ollakaan, sattumalta aivan menin hetken mielijohteesta tietämättä mitään valokuvanäyttelyyn , jossa kuukkelia erityisesti kuvanneen Hannu Siitosen näyttely oli juuri avattu. Siellä sain selailla myös hänen upeaa kirjaansa, vuoden 2003 luontokirjaa Kuukkeli - sielunlintu.

•Всей душой – koko (sielustaan) sydämestään
•…Для души – tehdä jotakin nautinnokseen (sielulleen)
•Жить душа в душу – elää harmoniassa
•Смеяться от души – nauraa sielustaan, nauraa sielunsa kylliksi
•Говорить по душам – puhua sydämestään (sielustaan)
•Он по душам про неё плохо думал – mielessään (sielussaan) hän ajatteli tästä (hänestä) pahaa
•У меня душа не на месте – “sieluni ei ole paikalla”, olla huolissaan
•Душевно – henkisesti, mieleltä
•Душенька – kulta, rakas, hemmottelusana, pikku sielunen
•Душа болит – “siulu sairastaa”, olla paha olla
•Сила души – sielun voimat (näistä taidetaan meilläkin puhua)
•Молод душой – nuori sielultaan
•Рано состарился душой – “hän vanheni nopeaa sielultaan”, ikäistään kypsempi henkilö
•Человек без души – ihminen ilman sielua, sieluton
•Бумажная душа – paperisielu eli byrokraatti!
•Открыт душу – avata sielu, puhua avoimesti, kertoa salaisuus
•С души воротит – epämiellyttävä, kammon tunne, sielu pitää huonona jotakin

Listaa voisi jatkaa vaikka loputtomiin! Kyllähän meillä näitä suomessakin esiintyy:

•Vanha sielu
•Kaikesta sielustaan ja ruumiistaan
•Sielunhoito
•Taiteilijasielu
•Terve sielu terveessä ruumiissa tulee latinasta "mens sana i corpore sano"
•Pikkusieluinen
•Niin paljon kun sielu sietää
•Ei ristinsielua
•Nähdä sielunsa silmin
•Sielunkumppani

•Silmät on sielun peili

Dostojevskin patsas Omskissa.

Teatteritalo Tomskissa

Tomskitar poseeraa äidille puistossa.

Tämä voisi olla missä tahansa kaupungissa Siperiassa. Kauniit ikkunanpielet ja pelakuut.