perjantai 28. elokuuta 2009

Tsingis Khan hallitsee yha taalla

Vapauduttuaan Venajan kahleista mongolialaiset ovat ottaneet takaisin Tsingis Khanin hallitsijakseen. Han istuu parlamenttitalon edessa valtaistuimellaan. Mongolialaiset ovat kovin ylpeita suurimmasta sankaristaan, jota pidetaan Mongolian valtion isana.

Kaikissa rahoissa taitaa olla Thingis Khanin kuva. Kuva pilkahtaa esiin milloin missakin.

Soin Khan keittoa....suuret rasvaiset luiset palat lammasta, perunaa, lanttua ja porkkanaa keitossa. Ratsumiehen ateria. Mutta hyvaa!

Televisio esittaa joka valissa heidan sankarinsa saavutuksia.
Selitetaan, ettei 1100-1200-luvuilla vaikuttanut Tsingis Khan suinkaan ollut tuima rosvovalloittaja eika julma hallitsija, niinkuin usein lienee hanta kuvailtu. Hanen valloittamansa imperiumi ulottui itaiseen Eurooppaan asti. Siihen aikaan Tsingis toi ensimmaista kertaa (onko oikein?) vuorovaukutukseen hallitsemiensa alueiden kulttuurit ja oli suopea eri uskonnoille ja paikallisille uskomuksille ja tavoille.

Menemme katsomaan tuon ajan keskusta, valtiota nimelta Kakorum, joka on jaanyt tuskin havaittavaksi paikaksi. Karakorum onko saman niminen vuoristo saanut siita nimensa vai painvastoin.

Venajan vallan lyhyt aikakausi vei mongolialaisilta oman kirjoituksen, kauniin maalauksellisen kirjaimiston. Tilalle tulivat kyrilliset aakkoset. Ulan Udessa osataan aika hyvin venajaa, myos englantia. Englannilla tulisi hyvin toimeen toisin kuin itse Venajalla.

Perusopetuksessa jo opetetaan nyt vanhaa kaunista kirjoitusta ja yliopistossa on tutkintoon valmistava kalligrafian opetus. Tarkoituksena on, etta kaikki peruskoululaiset paasevat oppimaan oman vanhan kirjoituksen parin vuoden sisalla.

Nyt vain 2,5 miljoonaa mongolialaista asuttaa Euroopan kokoista demokraattista maataan. Kolmasosa on taalla Ulan Baatarissa. Alle puolella ei ole juomakelpoista vetta saatavilla. Hevosia on 13 yhta ihmista kohden.

Kavin taidenayttelyssa, jossa maalaukset 0livat Venajan aikakaudelta ja sen jalkeen ...valta vaihtui 1990-luvulla. Ensin ajattelin, mita kummaa, venalaiset sotilaat leikkivat lasten kansa hymysuin, kaettelivat mongoolien joukkoja panssarivaunun vierella.

Kohta kuvat muuttuivat. Avara, upea vuoristolaakso, mutta rinteilla romuttuineita tankkeja pitkin laaksoa, kuolleita hevosia, rajaytettyja taloja. Mongolisotilaitten muotokuvia.

Toisessa osassa oli uudempaa maalaustaidetta. Paljon perinteista ammentavia kuvia. Selvasti nakee, etta mongolialaiset rakastavat maataan. Joissakin tauluisssa oli kaytetty vanhaa kirjoitusta. Mukava nayttelyn opas antoi minulle paksun antologian selailtavaksi, kun huomasi kiinnostukseni. Ja pyysi juomaan teeta kanssaan. Ihanan ystavallista. Paitsi nayttelyn teokset, suurin osa antologiasta oli maisemamaalauksia, hevosia, perinteisista mandalamotiiveista innoituksensa saaneita teoksia.

Huomenna tapaan Mongolian australialaisten kasityokerhon! Sitten voin kysella enemman taalla asuvilta ulkomaalaisilta.

Kavaisin valtion tavaratalossa (State Department Store), joka on paalta neuvostoajan monoliitti, mutta sisalla hieno ja kaiken maailman merkit edustettuina. Lasten koulurepuissa Nalle Puhit ja Lumikit, Barbiet. Supermarket oli taynnaan kaikkea, Viola juustoa, metrikaupalla vessapaperia (aina tormaa tahan meidankin outoon luuloon etta vessapaperit pitaa kantaa mukanaan), kosteuspyyhkeita, kuivattuja aprikooseja, taytekakkuja, mansikkamehua ja mustikkajugurttia. Noin antaakseni vahan viitteita siita, ettei taallakaan asti maailmaa mitaan puutu. Ja nenaliinapaketti taatusti halvempaa ostaa taalla kuin Suomessa.

Talvella tosin tuoreet vihannekset ovat vahissa, tuttuja perunaa, porkkanaa, siis juureksia saa, mutta ei juuri muuta ja joskus purkkitomaattejakaan ei saa aikoihin. Halpaa ovat juurekset ja lammas, mongolialaisten peruselintarvikkeet.

Elama kaikenkaikkiaan nayttaa rennolta. Asiat hoituvat vahemmallakin kiireella . Kadun yli menee voimakkaampi, ja joskus se on jalankulkija! Punaisia pain mentiin,v aikka viiden kaista autot tulivat vauhdilla eteen, sinne vaan valiin ja menoksi. Katselin itse valojen vaihtumista. Monia liikennevaloja ei ole.

Pukeutuminen on rennompaa kuin Venajalla. Perinteisia pukuja nakyy taalla kaupungissa vain muutama silloin talloin. Nuoret ovat kuin nuoret muuallakin, sellaisia japsivaikutteisia, tai pikuupunkkareita tai vain tiukoissa farkuissa ja napapaidoissa tai huppareissa. Skeittareita keskusaukiolla. Tuossa vieressakin pelaa taysi hiphopparijoukko.

Ylihuomenna menemme meille raataloidylle retkelle (lue: raataloity kahdelle ei paivia patikoiville, ehka, ehka hevosen selkaan nouseville, ei vuorikiipeileville). Matkan saimme suosittelujen perusteella Tseren Tours-toimistosta aivan valtion tavaratalon kupeesta. Oma jeeppi kuskeineen vie meidat 4 paivan kierrokselle, asumme jurtassa ja saamme viettaa aikaa paikallisten karjankasvattajien kanssa seuraten heidan elamantapaansa. Kuski on myos oma yksityinen kokkimme. Reitti vie luonnonpuistoon, eramaa-alueen sivuitse muun muassa. Kaikki 270 e henkilolta. Paikallinen aussi, kasityokerhon yhteyshenkilo neuvoi meille taman toimiston. Hienoa.

Onneksi paattelimme oikein ja pyysimme toimistoa myos hoitamaan junaliput Pekingiin. Lippuja ei coupee-luokkaan enaa saanutkaan. Saimme lisamaksusta ensimmaisen luokan paikat. Muuten olisimme joutuneet odottamaan pari paivaa seuraavaa junaa. Junat kulkevat 3 paivana viikossa.
36 tunnin matka onkin mukava viettaa paremmin varustetussa junavaunussa. Sekava juna+bussi vaihtoineen ja epavarmuuksineen Kiinan rajalla, rinkan kanniskeluineen ei tassa vaiheessa matkaa enaa innosta. Rouvat haluvat jo rauhoittua. Kunnes paastaan Pekingiin.

Matkamme onkin ollut sekava kokoelma halvasta kalliimpaan, matkustelua halvimmassa luokassa (platskartnyi) seka coupee-vaunussa, elektriskalla (paikallisjuna vaikkakin 2 x170 km matka) , bussilla, ja asumista luksus-sviitista vaatimattomaan hotelliin. Polkupyorallakin olen kylan raitilla ajellut. Laivalla Volgalla. Ja nyt viela jurttaan yoksi. Yksi ongelma on ollut: muutama huono tyyny. Muuten kaikki on kaynyt ihan hyvin.

Taiga, kaupunki keskella ei mitaan, taigalla














Taigan kaupungin pihoja ja taloja. Kaupungissa on yksi paakatu, tietenkin Lenin-katu.
Kun kavelimme ympariinsa, kysyimme useilta vastaantulijoilta, missa on Lenin-aukio. Viisi ihmista huitaisi kattaan tai pyoraytti ilmettaan eri suuntiin. Loytyi se vihdoin.



Taigan mahtava asemarakennus, jonka suuruus ja komeus ei ole suhteessa kaupungin kokoon ja nakoon. Tanne samalle asemalle tuli Siperiaan karkoitettu Ukko-Pekka 1914 kuvernoorin erikoisluvalla ensimmaisessa luokassa vanginvartijat mukanaa, myos Ellen-rouva oli saanut luvan matkustaa miehensa seurassa, kaikki Ukko-Pekan omalla kustannuksella. Tanne asemalla Ellen Svinhufvud sitten matkusti usein miehestaan huolehtimaan Luumaen Kotkaniemen talostaan. Silloin matka kesti useita vuorokausia. Karkoituspaikka oli pienessa kylassa Taigan lahella.

Hieno baari, olimme aioat asiakkaat.

Taigan aseman ravintola, ainoa ravintola koko kaupungissa. Kuka taalla kay? Vieressa oli myos purppuralla sisustettu ruokasali, jossa kristallikattaukset.

Taigan kaupungin funktio siis kummastuttaa. Eihan siella ole mitaan, niinkuin meille kerrottiin. Emme nahneet teollisuutta. Muutama auto siella ja taalla. Ihmiset ihmettelivat keita me olemme, selvasti outoja, joku meissa kertoi etta emme ole paikallisia. Kuitenkin oli mielenkiintoista nahda sellainen venalainen kaupunki, joka on jossakin. Jossa ei ole mitaan. Joka on keskella ei mitaan, taigaa. Paitsi kristallikattaus asemaravintolan purppurasalissa.
Asema on rakennettu aikana, jolloin kaupunki oli vaatimaton. Lieneeko asema tehty alunalkaen risteysasemaksi? Sen selittaa valtava ratapiha, jossa laskin parikymmenta raideparia. Parikin kilometria pitkat tavarajunat tayna kivihiilta tai tukkeja liikkui koko ajan raiteilla. Kartta asemalla osoitti, etta rata jatkuu Taigalta neljaan eri suuntaan.

Sopiihan asema juuri Uralin ja Siperian alueen tavarakuljetusten jarjestelyyn.


Ja aseman kupeessa kaupunkilaisille kanttarellikauppiaita. Perunoita, tomaatteja, rahkaa, kananmunia. Muutama kauppa. Souvenir-kauppa, jossa kiinalaisia koriste-esineita, ei mitaan paikallista tai edes venalaista. Lasiset liiketalot ovat muotia, Taigassakin on yksi sellainen. Targoovii dom.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Sukhayan kyla Baikalin rannalla 25-26.8.2009










Kylan raitilta Baikal nakyy tasaisena, saarettoma kuin meri. Toisella puolen nakyvat sinisena vastarannan lempeat rinteet tai vuoret, hyvalla ilmalla joku rannnan kohta selvasti jyrkkinakin laskeutuvina, yleensa metsaisina mutta myos hiekkaleikkauksena. Joissain kohdin rannat ovat jyrkan kallioiset. Vastarannalle tasta on 60-70 km (leveimmillaan 80 km) ja nakyma oikealle ja vasemmalle katsottuna aika laaja.

Baikal ei paljasta mitaan salaisen suuresta syvyydestaan (1,6 km). Sininen , auringon kultaama ja valilla tumman sininen, kuin meri. Kylaa kaartavalta hiekkarannalta voi helposti menna uimaan. Kuinka kauas uskaltaisimme? Syvyyskayrat nayttavat hotellin eteisessa, etta syvin alkaa aika pian.

Kavimme uimassa, varoen. Vuosisatojen aallot olivat keranneet pohjankin aaltomaiseksi, vuorotellen pyoreita kivIa nauhana kuin aalto, valilla hiekkaa kuin aallonpohjana. Vesi oli noin +16/17 C. Ketaan muita ei nakynyt rannalla. Rantaniitylla heinantekijoita vain.

Aloitetaan rannalta kuvailla tata maisemaa sisamaahan pain.
Jarven ja vuorten valissa on muutama kaistale rannan suuntaisesti yhteensa alle kilometin leveydelta ennenkuin rinne alkaa kohota metsaisena..

Tassa kohdin on levea hiekkaranta.
Sitten kaistale pari sataa metria kostean nakoista rantaniittya.
Rannalle vie leveat pitkospuut, joiden vieressa mutainen tientapainen, jeepille ja traktorille. Rannalle pari venetta.
Yksi polli oli laitettu istuimeksi ja sen vierella oli nuotion jaljet.

Sitten olivatkin talojen aidatut pihat. Pihoilla kasvoi iso perunapelto, tillit, kaalit, joissain kaunis rivi keisarinliljoja, jossain tummanpunaisia daalioita, usein silkkikukkia. Yleensa jotakin meidan tuntemiamme vanhoja puutarhakukkia. Sellaisia pihoja, jotka lapsuudesta muista, sodanjalkeisesta Suomesta kun vihannekset kasvatettiin omissa pihoissa ja meillakin oli Tirilassa omakotitalon ulkorakennuksessa kanala ja pari possua.

Talojen julkisivut olivat kadulle pain ja ikkunat mita koristeellisempia, jollaisia talot ovat lapi tuhansien kilometrien venajan. Useimmat lienevat ajoilta ennen Neuvostoliittoa. Osa taloista oli maalattu vihreaksi, siniseksi, ellei koko taloa niin yleensa ikkunanpokat. Joskus naki kauniin lilan varisiakin. Ikkunanpokissa oli myos valkoista usein.
Talojen kyljissa olivat elainten suojat kiinni rakennettuina. Portit olivat korkeat ja joskus koristellut. Talon etupihat olivat usein erikseen kukkien kasvattamiseen , ja ne oli kevyesti aidattu, joista kukat helposti nakyivat. Melkein joka pihassa oli korkealla vipuvarrella varustettu kaivo, silla varsi kohosi kuin antenni talojen yli. Lautasantenni siina talon kulmalla, usein.

Ja sitten kylanraitti, ehka 2 km pitka ellei pitempikin, taisi olla. Nimeltaan Ulitsa Baikalskaja.
Ei samassa ryppaassa, vaan siella talla olivat pari kauppaa, posti, uusi bensa-asema ja sotamuistomerkki, jossa tuoreita kukkia. Ei kirkkoa. Ei Leninia. Ei parturia.

Toisella puolen raittia taas rivi taloja samalla tavoin kuin rannan puolella. Jollain tontilla uudempi rakennus. Rinne alkoi sitten heti ja rinteeseen oli rakennettu tai rakenteilla lautaseinaisia loma-asuntoja. Toiset melko vaatimattomia, toiset torneineen ja erkkereineen pienia linnoja.

Rinne nousi enimmakseen tiheana havumetsana, ei kovin korkealle. Jostain valista nakyivat taustalla korkeammat vuoret. Karhuja siella on. Eivat kuulema tule raitille. Lomapaikkamme pihassa oli kalteriasunto kahdelle karhulle. Aika ahtaasti saivat nallet asustaa ja tiirailla meita lomailijoita.

Kulkiessa kuului possujen rohkimista, kylan koirat juoksivat vapaina. Yksi iso hurtta pelotteli meita hampaillaan, ajoi haukkumalla muut kylan koirat tiehensa kovaa vauhtia ja tuli sitten meita hairitsemaan. Totta, hurtta sai meidat muuttamaan kavelymme suuntaa. Lehmat kuljeskelivat raitilla miten sattuu vapaina, vaikkakin nakyivat pysyttelevan reunaman ruoholla. Valilla pistivat paasa aidan yli ja nappasivat jonkin pihan kirsikkapuusta makeampia lehtia.

Yhtena paivana pyorailen, ohi ajoi mersu, muita autoja en tunnista, ikivanha tyoajoneuvo ja pari moottoripyoraa. Kolme poikaa temppuili pyorillaan. Nuori kylalaistytto kantoi kauppakassia ja puheli kannykkaansa.

Kylan kohdalla tie onpaallystetty ties kuinka monta vuosikymmenta sitten, halkeili ja reunat olivat monttuiset.
Kylan raitin varrella kasattuina on myos paljon rautaromua, ihmeellisia rakennelmia ja suuri rakennus, meille kerrottiin etta ne olivat kolhoosin purettuja rakennelmia. Hylattyja kolhoosirakennuksia nakyy siella taalla muuallakin maaseudulla.

Jatkan pyorailya yksin, matkatoverini meni kavelylle, minulla on kipea varvas jota hoitelen. Kylan raitin loputtua pysahdyn koivuhakaan, jossa aita ja maisema kuin Lemilla. Taalla, tuhansien kilometrien paassa Aasiassa! Kohta Kauko-Idassa! Tai ollaanko jo, missa senkin raja nyt sitten kulkeekaan?

Bongaan akaasian, Siperian mannyn (mita suomeksi? pine nuts eli venajaksi rieski saadaan sen isoista kavyista) ja erilaisen kuusen. Muuten luonto ei eroa. Pysahdyn puron rantaan. Paivankakkara, apila, tatar ja muita tuttuja kasveja siina on pientareella. Vesi on kirkasta ja takuulla juomakelpoista.

Palaan kylalle.
Alue nayttaa erittain suositulta lomailualueelta, tosin lomailijat ovat venalaisia. Yhden venalaisen kanssa naimisissa olevan saksalaisrouvan tapasimme.
Hotellirakennukset, paremminkin loma-asunnot, oli rakennuettu muutaman tontin kokoiselle alueeelle. samaan riviin kylanraitin talojen kanssa. Ikkunastamme oli nakyma Baikalille. Saagan Morin lomapaikka(turbaza) kasitti puisia taloja, joissa huoneita, konferenssitiloja, sauna.

Meilla oli kaunis puupanelein sisutettu huone, hieno kylppari, tv ja vedenkeitin. Illalla kavimme saunassa. Sita sanottiin Russian banjaksi, mutta se oli viimeista myoten samanlainen kuin suomalainen sauna. Lamminta oli 110 astetta, burjaattipoika, joka yllattaen puhui englantia, istui lammittamassa toisesta huoneesta.

Tama saunahomma on aika yllatys. Vai suomalainen sauna! Iahn sama se on venalaisillakin.

Ruoaksi saimme perusvenalaista kotiruokaa. Vilkaisin keittioon ja se oli siisti ja iso, padat porisivat siistissa keittiossa. Kesaisin ruoka katettiin samaan aikaan kaikille vieraille isolle kuistille. Yleensa alkusalaatti, keitto ja paaruoka, tee ja kahvi. Aamusella saimme ohrapuuroa ja mannapuuroa voisilman kera. Kahvia, teeta ja leipaa, ehka juustoa tai makkaraa.
Parhain oli alkusalaatti suolakalasta ja perunasta. Borssia tietysti saatiin ja seljankakeittoa.

Kysyimme onko taalla pain buddhalaisia, vastaus oli etta on. Siita ei ole merkkiakaan, ei mistaan erota eri uskontokuuntaan kuuluvia asukkaita. Kaikkiaan Burjatian alueella on 25-30 prosenttia alkuperaisvaestoa, Burjatian autonomisella alueella 60 prosenttia. Mutta miten he ovat levittaytyneet, on viela arvoitus. Vaikka osaammekin pyytaa postimerkit ja lisaa leipaa, syvallinen keskustelu ei ihan suju venajaksi. Kylassa ei ole kirkkoa eika liion buddhalaisten stupaa.

Burjaatit ovat lahella mongolialaisia rodullisilta piirteiltaan. Kylassakin oli paljon burjaatteja. Valiin puhuttiin ymparilla burjaattia, valilla se oli venajaa. Kaikki tienkin osaavat venajaa. Burjaatit ovat kertomansa mukaan nykyiseen venalaiseen asenteeseen tyytyvaisia, silla he saavat harjoittaa vapaasti omaa uskontoaan ja kulttuuriset erikoispiirteet \, kieli mukaan luettuna hyvaksytaan. Kansa oli miellissaan kun Medvejev kavi Burjatiassa, myos buhhalaisessa datsanissa (munkkiluostari).

Mutta huomenna aamuvarhain sanommekin jaahyvaiset valtavan kokemusrikkaalle Venajanmatkan osuudelle ja hujautamme paikallisen bussimestarin kyydissa Mongoliaan. Taalla ajetaan kovaa ja ohitellaan surutta.

Sukhayan postirouvalta lopuivat postimerkit


Parkkeerasin pyoran rappujen viereen.
Venajan sinista. Potsta rassii.
Pyysin 10 merkkia Suomeen ja 2 kirjekuorta. Venajaksi valmistelemallani lauseella
Sain lopulta noin 40 eriarvoist merkkia ja kaksi kuorta.
Sain 3 eri kuittia.
Rouvalla oli tietokone.
Mutta merkit loppuivat kesken.
Postirouva kokosi noista merkeista nelja postitusta Suomeen, liimasi ne itse niin etta kuoreen jai juuri ja juuri tilaa osoitteelle.
Postimerkit olivat erivarisia karhumerkkeja.
Oletan, ettei Sukhayan postitoimistosta postiteta ulkomaille kovin usein.

Niinkuin usein kay, hartaasti valmisteltuun asian toimittamista varten harkittuun lauseeseen vastataan vuolaasti artikuloiden venajaksi siis. Elekielesta ja muutamista sanoista siella taalla ymmarsin, etta valitettavasti merkkeja ei ole. Myohemmin tulisi. Olimme jo lahdossa Sukhaysta ja halusimme oikeastaan kokeilla miten kauan posti matkaa taalta paikasta, jota ei isolla venajan kartalla ole.

Postirouva oli oikein mukava ja iloinen ja pyyteli moneen kertaan anteeksi.

Jatkoin matkaa majapaikan lainapyoralla kylanraittia tutkiakseni muita nahtavyyksia.

Ps. postimerkkeja saa vain postitoimistoista kaupungeissakin ja niita ei monia ole, asemilla on yleensa mutta Ulan Udessa sekin oli arkipaivana kiinni jostain syysta.

Buddhalaisuuden keskus Venajalla








Kauniiden kaartuvien vuorten keskella, vehreassa laaksossa, pieni vuori oli siistitty vihreaksi jyrkaksi niityksi. Sen poikki luki venalaisin kirjaimin sanskriitiksi Om mani padme hum, buddhalainen mantra. Olimme seuranneet Selenga joen haaraa puolisen tuntia marshrutka-reittibussissa pieneen kaupunkiin... tai isoon kylaan.

Ulan Udessa ei nakynyt merkkiakaan Burjatian alueen buddhalaisuudesta, vaikka olin tiennyt sen olevan Venajan buddhalaisten keskus. Niityilla siella taalla nakyi valkoinen stupa.

Yht'akkia auringon valossa kiilteli aivan kuin lastentarha keltaisena , siella taalla kirkkaan punaista. Ivolgan (tulikohan nimi oikein) budhhlaisluostari eli datsan otti vastaan iloiten tulijoitaan. Portti oli auki.

Ulkopuolella oli vastaanottotoimisto, jossa ilmoitusten mukaan ei ollutkaan englanninkielista opastusta. Muuan reppulainen istui nukkuen ulkoaitaa vasten seuranaan pensaita, joissa liehuivat rukoilijoidenjattamat sadat kangaskaistaleet.
Vieraita varten oli rakennettu siistiakin siistimmat wc tilat. Vesipesu kasvoille oli raikas, kylma suoraan purosta !
Nama pesu- ja hygieniatouhut ovat matkailijalle tosi tarkeita.

Valokuvaamisesta pyydettiin 50 ruplaa ( runsas euro), kuten on taalla tapana museoissa ym paikoissa paasymaksun lisaksi.

Alueella oli useita varikkaita temppeleita iloiten kaikissa perusvareissa ja lisaksi kullalla kirjailtuina, joihin sai vapaasti menna sisaan, kuvata sisatiloissa ei saanut. Yhdessa niista leppoisa munkki kehotti meita istahtamaan ja tuli viereen ja jututti meita oikein perusteellisesti. Ne mista tulette ja niin edelleen kysymykset.

Yhdessa temppeleista pidetaan esilla 4 kertaa vuodessa jonkun vuosikymmenia sitten kuolleen laman ruumista, joka ei matane. Silloin keraantyy luostariin pyhiinvaeltajia kaikkialta maailmasta. Ns. ekspertit vannovat, etta laman hiuksetkin kasvavat, joskin hitaasti.

Keskella on kasvihuoneen tapainen rakennus, jossa on puu, jonka vaitetaan kasvaneen oksasta juuri siita puusta, jonka alla Buddha sai valaistuksen.

Perinteiset hirsimokit ovat siella taalla temppelien keskella, valeissa erikokoisia rukousmyllyja, herttaisimmat oli tehty vanhoista peltipurkeista. Valkoisia stupa-muodostelmia oli myos siella taalla. Niita maalattiin valkoisella. Yhden temppelin vierustalla oli kaunis kukkatarha, silkkikukkia, daalioita, kehakukkia ja muita lootuskukin taotun aidan ymparoimana. Kahvilakin on.

Siella tapasimme aussiryhman, opiskelijatyttoja, jotka olivat aloittaneet matkansa Pietarista, kaksi oli kaynyt Suomessa. Suurin osa naytti olevan oman maakunnan burjaatteja. Burjaatit ovat mielestani mongooleita hienopiirteisempia, ja tietysti taalla nakee paljon sekoituksia perusvenalaisten kanssa. Jonkun kerran kuulimme siella tai bussissa burjaatin kielta, turkin sukuista kielta. Alueella nakee paljon myos mongoleita. Meikalaisen silma ei erota kaikkia vivahteita, mutta burjaattitytot ovat enkelimaisine silmineen usein todella kauniita, mita ilmeisemmin paljon on rotujen sekoitustakin.

Seuraavana paivana selvisi syy innokkaaseen maalaamiseen temppelialueella, silla Medvejev tuli tannekin meita seuraavana paivana. Ja meni taalta Mongoliaan, minne mekin. Valtionjohto haluaa selvästi nostaa uskontojen ja etnisten ryhmien asemaa huomioimalla ne näin vahvasti.

Ja meidan pirssimme, pikkubussi eli pakusta tehty bussi, oli juuri se, josta muuan rouva putosi lahtiessamme takaisin kaupunkiin.

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Plombir

Venalaistyylinen jaatelo tarjotaan nain, ostetaan muovipussissa tai joskus peinetussa kuoressa. Taman on alkuperainen, jota saa pienissakin paikoissa pyytamalla 'plombir'. Ja se on tunnetusti hyvaa.

Nykyisin on eri makuja, mustikkaa (tsernika) suklaata ja muita.

Kansainvaliset jatskimerkit ovat taalla myos, suuressa maarin. Jatskikioski takana. Siina kavi tytto polkupyoralla tekemassa taydennysta, takana jaaboksi. Niita oli sitten helppo myyda joen rantabulevardilla.
Plombir tarkoittanee 'kermajaatelo'.

Medvejev ja me, uutiskatsaus

Tottakai, kaupunki on taynnaan poliiseja erilaisissa uniformuissa ja erinakoisin virkailmein. Mehan olemme taalla Ulan Udessa, Medvejevin kanssa samaan aikaan. Ei sattumalta.... Putinkin kavi tarkastamassa Baikalin vesien kunnon ennen meidan tuloamme. Hyva niin!

Baikalin lumo ja savulaskit rouville (a:n paalle pilkut!)

Miten lienee Baikal muodostunut, silla se on syva, noin 1,6 km ja sellaisenaan syvin jarvi maailmassa. 80 leveana ja noin 160 km pitkana se aukeaa rannoilla kuin meri. Saaria ei ole tietaakseni kuin yksi, Olkhon, joka on lannen puolella ja suurin turistipaikka. Ei kiinnostanut kovinkaan.

Tanaan menemme itaiselle Baikalille Sukhaija (Sukhaya) nimisen kylan lahelle Saagan Morin lomapaikkaan aivan rannalle. Ihana lepohetki, naita suurkaupunkeja on ollutkin matkan varrella jo paan pyoritykseksi asti. Ajattelimme menna sellaiseen venalaisten suosimaan paikkaan, taysihoidolla jopa! Ajelemme pikkubussilla sinne pari tuntia 170 km matkan Ulan Udesta.

Sitten matkaamme juuri ostamillamme lipuilla bussilla Mongoliaan Ulan Baatariin 27.8.2009 taalta vehrealta tasangolta kiiveten vuorien yla Mongolian tasangolle. Bussi on junaa paljon nopeampi rajalla, meille kerrottiin. Vuoret eivat nayta pelottavilta, ne ovat kauniin pyoreiksi muotoutuneita, vehreeta kuusimetsaa rinteet taynnaan taalla...Ulan Ude on vuorien maljassa tasangollaan, Ulan Baatarin sitten noustaan Mongolian tasangolle yha ylemmas Gobin autiomaan lapi .

Tulimme tanne tavallisen kansan vaunuosastossa, se on nimeltaan platskartnyi. Paivajunana se oli melko reipas kokemus! Vaunu on jaettu 56 makuupaikan kesken, avoimena siten, etta kaytavan toisella puolen on ositettu 4 makuupaikkaa yla ja alapedit, toisella kaksi seinan suuntaisesti siten etta alimman pedin saa nostettua istuimiksi ja poydaksi keskelle. Naita yksikkoja sitten on vaunu taysi. Nukkumapatjat lakanoineen saa provodnitsalta (vaunupalvelijalta) joka pitaa jonkinlaista joota, mutta pian vaunu alkaa muistuttaa melkoista leiria. Laittoi pojat laikaisemaan nuudelinsa ja kuului komentelevan samovaarin kayttajia. Aina tuo 6 pedin osasto on osittain seinin eroteltu (nukkuja putoaa vain omalle kaytavalle....)

Lapset juoksee, ja leikkii, toiset nukkuu, babuskat hakevat samovaarista teeta ja levittavaet evaansa. Vessaan ja tupakalle ravaa sekalainen joukko ja keraantyy juttelemaan sinne ja tanne. Tupakoida saa vain vaunujen valisessa kaytavassa.
Hittimusiikki soi, taman hetken biisi Tsernie glaza, mustat silmat.

Meidan iloksemme vaunussa leireili 10 salskeaa, vilkasta kaasukenttien miesta. Aluksi pari kolme parkeerasi penkkiemme paahan kyselemaan mista ollaan ja niin edelleen. Lopulta pojat istui sylikkain erilaisissa muodostelmissa ja eri kokoonpanoissa meenen ja tullen, ja selittivat kaikkea mahdollista kaasukenttien toiminnasta luonnon kauneuteen ja Jenisein suureen pato-onnettomuuteen (ollut varmasti uutisissa suomessakin) ja yhdessa vaiheessa lompsauttivat sanomalehtikaarossa palan savulaskia meille, natisti paksuina siivuina. Hyvaa oli. Tarjouksia vodkasta ja oluesta emme ottaneet vastaan.

Yritimme kertoa tuntevamme venalaisia lauluja ja onnistuimme kaikkien suureksi iloksi (koko vaunun) laulamaan osan ja jammailemaan loput partisaanilaulusta. Naytimme suosikkilaulajan kuvaa (Dima jotain) ja pojat opettivat meille uuden termin 'peter' ja huitaisivat kadellaan siihen malliin, ettei kiinnosta raavaita miehia se poika.

Matka sujui vilkkaasti seurustellen. Armeijan urheilullinen mies majaili ylapedilla ja paasi valilla meidan kanssa keskustelemaan matkastamme ja me vastaavasti hanen maaranpaastaan, joka oli Mongolia.

Matkalla tuli junaan ihana savukalan kaupustelijoita kalastajakylien pysakeilta, mutta emme laskin lisaksi jaksaneet ajatella niita vaikka mieli teki. Monet nakyivat ostavan kotiin viemisiksi. Juna pysahteli aika monta kertaa, mutta noissa maisemissa hidas juna oli juuri se mita halusimme. Meille jopa kerrottiin aluksi, etta nakyy se Baikal viela kun santasimme kimaltelevan veden nahtyamme kuvaamaan. Vau!

Paastyamme Ulan Udeen pojat jatkoivat matkaa kauas ties minne Chitan taakse kuukausien tyokeikalleen, mutta kohteliaasti tuli yksi heista:
"pitaapa auttaa babuska ulos" ja nappasi rinkkani ja toi sen asemalaiturille. Kiitos!

Tomsk-Krasnojarsk-Irkutsk-Ulan Ude









kuvat ylhaalta alkaen Tomskista
0. kaalit ja perunat aika lahella keskustaa
00. pysyyko pystyssa
1. yliopiston paarakennus vuodelta 1888
2. laaketieteellinen
3, iloiset mummot virkkasivat ja kysyivat olenko tataari
4. uusi varakkaan nakoinen lahio
5. Tom joen rannalla shaslikia
6. Lenin viittoo kultainen enkeli vierellaan
7. morsiuspareja tuli kuvauttamaan useita talle aukoille joen rannalla

Tomskista lahdimme haikeina.

Yobussi Krasnojarskiin lahti matkaan leveita teita vauhdikkaasti. Aah, bussi oli kuin viimeista mallia, mukava kuin mika. Paras bussi koko Tomskin autovaksaalilla.

Siella kaadettiin valtavia puita reunoilta yhta aikaa bussien tayttyessa, aika lahella. Metsuri sahasi nosturin nokassa puolivalista ja ikiaikainen kuorma-auto veti ja romautti puun alas, puskuriin ja puuhun oli kiinnitelly naru, siihen vaan keskelle areenaa. Normaalia puunkaatomeinikiako? Yleensa linja-autoasemat nakyvat olevan juna-asemien vierella, ei aina.

Samoin postitoimisto.
Muualta ei saa postimerkkeja, kortteja ei oikein mistaan, kirjekuoriakin vain postista.

Ajellessamme ja torkkuessamme alkoi kova rumpsauttelu ja auto tuntui vaistelevan jotain. Katsoin ikkunasta, tie oli kuin kyntopelto. Routa ja sateet ilmeisesti olivat kuopittaneet tien useiden kymmenien km matkalta niin etta pikkuautot nayttivat menevat kuin laineilla, ylos alas samalla kierrellen tasaisempia kohtia. Se oli kuin hieromalaitos. Rempsuttelua tunnin verran, loppumatka kuin mika tahansa moottritie mita yollisesta tasaisesta vauhdista paatteli. Paatelma on etta suurten kaupunkien lahella ulosmenotiet ovat hyvia, valilla voi olal mita vain.

Siina vaiheeessa emme tienneet kauanko sita kestaisi, koko matkan ajaksi oli annettu 10 h.
Perille paastiin, pari pysahdysta asemilla, vessat auki yollakin, aivan kayttokelpoiset.

Krasnojarskissa olimme vain paivan, otimme komnata otdikhan eli lepohuoneen paivaksi (noin 100 r 12 h tai ehka 24 h, monia eri kategorioita joista ei oikein ottanut selvaa). Naita kuin hotelleja, on isoilla asemilla ja joillain pienemmillakin. Siistit.

Odotellessamme polleina rinkat vierella jo huoneesta ulos tsekattuamme service centerin penkeilla kun virkailija tuli kysymaan milloin junamme lahtee ja huomasi lippujen olevan edelliselle paivalle. Pienesta huolenhetkesta selvisimme ja ostimme uudet liput.Krasnojarsk jai mieleen enimmakseen neuvostotyylisena mutta ei mahtipontisena, kaupunkina suuren Jenisein varrella.

Service center
on
useimmilla asemilla, toisissa saa ostaa liput mukavasti palveltuna, on vessat ja suuret nahkasohvat, toiset maksaa, toiset ei. Vaihtelua on, mutta sinne voi parkkeerata mukavasti odotteluajoiksi. Ne ovatkin nimella service center asemilla.

Asemilla on paljon kioskeja, joista saa venalaisista kunniamerkeista Nokian puhelimiin, apteekista piroskeihin ja alkoholiin. Mutta ei postikortteja paitsi pari poikkeusta.

Kavimme Krasnojartskissa kahdessa taidenayttelyssa, toinen upeita Siperian maisena, kaupunkin oma taiteilija, nimi myohemmin. Museovirkailijat aivan ihania ja selittivat meille selkeasti juttuja ja selvasti rakastivat omaa kaupungin taiteilijaansa ja ylpeina kertoivat vanhemman taiteen museostaan.

Se oli klassisessa rakennuksessa kauniisti esiin laitettu vanhemman taiteen museo, mm. Ivasovskin maalauksia ja vanhemman polven Krasnojarskin oma taiteilija, Surikov.

Jokaisessa kaupungissa on ulitsa Lenina, Marksa ja tietysti Leninin aukio asianmukaisine patsaineen, siis Lenin kasi ojossa yleensa.

Irkutskiin matkustimme yojunassa. Tuntui silta, ettemme halua jaada turistien kansoittamaan paikkaan. Asemalla oli disco ja paljon reppulaisia. Jaimme yon yli pieneen vaatimattomaan hotelliin, vain alle 10 e yolta.

Junamatka Irkutskilta paivajunassa Baikalin itarannalle Ulan Udeen oli varmasti yksi maailman kauneimmista junamatkoista. Juna kulki aivan Baikalin rantaa noin 40 km auringon kilmaltaessa. Vierella kumpuilevat, lempeat vuoret, juna siina valissa, pikkukaupunkeja pari kolme, kalastajakylia.

Rouva putosi bussista ja muita kommelluksia

Mie puttoon!
Ne jotka tuntevat minut, voivat kuvitella. Niille, jotka eivat, pullero...baabuskaksikin taalla arvotettu, lyhytjalkainen rouva reissaa lapi Venajan.

Santasimme marshrutkaan, pikkubussiin, jotka tayttyvat yleensa nopsaan ja nopeat vievat parhaat paikat ahtaassa pikkubussissa. Etupaikan ajattelimme olevan paras puolen tunnin matkalla vuorien ymparoimasta Ivongolskin laaksosta Ulan Udeen.

Mie puttooon! huudahdin kun liu'kastuin puoliksi jo istuma-asentoon kompineena korkealle etupenkille. Kuljettaja oli jo kompiessani huudellut takapenkille, antakaa baabuskalle paikka siella. En ollut kuulevinani. Etupenkille. Mozhna.

Onneksi kaveri oli takanani ja onnistui punnertamaan putoukseni takaisin astinlaudan tasolle, ettei tarvinnut polyavaan tienposkeen tipahtaa.

Matka meni sitten mukavasti, tosin sain pitaa jalat tiukkaan vinossa tyontaen vieruskaveria ovea vasten. Etupenkki oli aika kapea kahdelle....

Marshrutkat ( = reititetty pukkubussi) kulkevat yleensa kuin bussit kaupungeissa. Taalla idan vaikutus nakyy, ne lahtevat paatepysakeiltaan kun tayttyvat. Siihen vain istui mies kyykkyyn lattialle ovea vasten kun vain vaimolle oli tilaa. Vauhti ei ole hiljaisimmasta paasta. Tilaa on 14 matkustajalle.

Vauhdista; aiomme matkustaa Ulan Udesta 27.8. bussilla Mongoliaan Ulan Baatariin vuorten yli. Katselemme Ulan Baatarin ymparoivia jalkavuoria, jotka ovat kauniin pyoreita muodoltaan eivatka uhkaavia kuin vaikka Alpit. Norjan ja Lapin valimaastossa. Olisiko tukeva juna kuitenkin ollut parempi vaihtoehto. Juna vie kuuleman mukaan tuntikaupalla ylimaaraista rajamuodollisuuksissa, bussi ei.

Rouvat seilaa vaarana paivana juna-asemalla

Aikaisemmin kerroin vaikeudesta Moskovan, paikallisen ja Suomen aikojen selvityksessa, Siihen viela aussien aika ja lennossa muuttunut aikavyohyke.

Onko se sitten ihme, etta junaan olisi pitanyt menna jo edellisena paivana. Eihan se ole. Sekaantuu vahemmastakin matematiikasta. Taytyy noyrasti myontaa, ettemme tarkistaneet silla kertaa matkalippuamme tarkeilta osin. Siis emme katsoneet lahtopaivaa. Olimme ostaneet muka katevasti liput edellisesta kaupungista. Siina oli viela sumplaamista eri virkailijoiden kanssa, jotka ovat tunnetusti Egyptin sfinkseja mykempia ja sen lisaksi tappavan koppavia parhaimmillaan, jos suostuvat puhumaan tiukan ilmeensa takaa. Poikkeus tahan oli Irkutskissa, ilmeinen turistipaikan vaikutus.

Lentava sanontamme onkin ollut jo aikapaivaa sitten: Otan osaa tuohon luulemiseesi. Monta asiaa pitaa luulla ja olettaa. Varsinkin puheen ymmartaminen. Joskus se tuottaa hauskan tilanteen. Viimeksi nauroimme kolmen tarjoilijattaren kanssa loputtomasti Marco Polo-kahvilassa.

Tarjoilija oli tuonut huomatessaan ulkomaalaisuuteni, eteen englanninkielisen menun ja osoittanut erikoisuden (omul-kalaa, kaviaaria). Olin jo tilannut Capuccinon (paras Venajalla muuten) kun poydalleni alkoi tipahdella vetta ilmastointilaitteesta.

Vinkkasin tytoille ja toistin vada, vada...yksi tuli ja kehoitti monin tavoin minua vaihtamaan poytaa. Olin lahdossa ja sanoin njet problema, njet problema ja paatin samalla ojentaa menun ja sanoin saamatta otetta sanaan 'lahden' venajaksi, sanoin zaftra (huomenna). Tytto pidatteli hymyaan ja tajusin heti etta han otti sen vastauksena toiseen poytaan siirtymisena 'huomenna'. Mutta sanoja ei tule tuollaisessa tilanteessa. Purskahdin itse hillittomaan nauruun.

Han kertoi sen muille tarjoilijoille, jotka menivat keittion puolella purskahdettuaan nauruun.
Nauravina ja hieman noloina nauramisestaan tyttojen piti tulla tarjoilemaan. Koetin viestittaa, ei se mitaan, ei se mitaan.

keskiviikko 19. elokuuta 2009

Krasnojarskiin 19.8.2009, sitten Irkutskiin ja Baikalille

Latasin kuvia, varasimme viimeiset tunnit taalla ihanassa Tomskissa ystavien viihdyttamiseen kuvillamme :)

Valissa tilannetiedoitus.

Illalla matkustamme yobussilla Krasnojarskiin 10 h.
Paiva Krasnojarskissa. Sana on aika rusentavankuuloinen! Se onkin kivihiilikaupunki, suuri teollisuuskaupunki, mutta ennakkotietojen mukaan ihan kelpo kaupunkina. Siella olemme paivan ja katselemme ennen yojunaa Irkutskiin. Sielta varaamme retken Baikalille ja muutaman paivan paasta sitten junalla Ulan Udeen.

Aamulla paatimme kavella etsimaan tataarien Valkosien moskeijan, paadyimme upealle Tomskin yliopiston kampukselle. Yliopisto on perustettu j0 1888. Siella oli myos suuri yliopiston sairaala, jonka pihalle eksyimmetieta etsiessamme ja sen jalkaa loysimme valtavan laaketieteen laitoksen uuden jalleen mahtavan rakennuksen. Sinne voisi aiti suositella poikansa menevan opiskelemaan, Siperian Tomskin laakettieteelliseen. Aiti sitten korottelisi junalla katsomaan aina silloin talloin (jotain 60-70 tuntia) katsomaan. Eikos sopisi Saku! Kaupunki on niin ihana, todellakin.

Moskeija loydettiin, se olikin ulkonaoltaan kuin majakka, joen varrella. Neuvostoaikana se oli ollut vodkatehdas. Loysimme myos vallan ihastuttavan Tatarskaja ulitsan, jossa vieri vieressa kaksikerroksisia hirsitaloja, osa korjattu, osa ei. Laittaisin kuvia samalla, mutta ei toimi tama homma nyt.

Outoa, bloggeri ei annan lisata lisaa kuvia, sanoo etta kiintiorajasi on jotain ja sitten olen kayttanyt vasta neljasosan. Enpa nyt ymmarakaan. Koetan sulkea ja laittaa lisaa.
Onhan noissakin kuvissa jo kaikenlaista ja erilaista!

ps. myslipatukat ja pikakaurapuuropussukat ovat himskun painavia, ne ovat kulkeneet rinkassa koko ajan! Ruokaa ei todellakaan puutu, Ei sellaista hetkea ole ollut etta olisi tulllut mieleen kaivaa ne, unohtuivat jo pohjalle. Siis kaiken muun turhan (toistaiseksi) kaman alle. Aina on saatu pestya vaatteet helposti ja on ollut lamminta paitsi pari yota junassa. Ehka Mongolian aroilla lampimat vaatteet on tarpeen.

Omsk 10.8.2009





















1. saunavastat (koivua ja tammea) voi hommata helposti Omskin torilta.
2. kaloja on
3. kanttarellit taallakin! ja tatteja, muita sienia paljon torilla
4. iloisesti poseeraava kauppias
5. Irtysh-joen lautta
6. jokisatama on komea, onhan Irtysh yksi tarkeimmista joista, joita pitkin Siperian hiili, puut ja muut luonnonrikkaudet kuljetetaan
7. omituinen herrajoukko seinakuvina
8. Omskin keskustaa
9, uudelleenrakennettu kirkko tuhotun tilalle samanlaisena
10. Hotelli StroiServis, vaatimattomin hotellime toistaiseksi. Siistit neuvostoajalle pysahdetyt huoneet. Meilla oli sviitti aivan, ja edullinen, 40 e kahdelta.
11. hotelli (gastinitsa) huone
12. uzbekistanilaiset manti-nyytit, lammasjauhelihaa sisalla
13. - -16 taloja teiden varsilta, viimeinen Omskin asema