Etsin vintiltä vanhoja Pakistanin vaatteitani. Ihan mukava valikoima löytyikin. Shilwar kamiz (tai shalwar kamiz) on maailman ihanin ja käytännöllisin vaateparsi. Ainoa "länsivaate", jonka pakkaan mukaan on musta hihaton tunika, joka jakun, pitkien housujen ja dupatta-huivin kanssa käy tuunatusta shilwar kamiz-asusta.
Shilwar kamiz on siis samasta kankaasta tai yhteensopivista kankaista tehty housut ja pitkä tunika sekä dupatta huivi, joka sekin usein on sama kuosia ohuemmasta kankaasta. Saria käytetään Pakistanissa melkein ainoastaan juhlissa, kun taas Intian puolella sari ja shilwar kamiz näkyvät melkein yhtä lailla katukuvassa. Nykynuoret käyttävät paljon farkkuja ja toppeja molemmissa maissa, ainakin suurissa kaupungeissa. Asun saa ompelijalta melkein päivässä tai joskus perheeseen kutsutaan ompelija, joka muutaman päivän aikana tekee asuja talon naisväelle tarpeen mukaan. Minullakin oli luotto-ompelija aikoinaan Karachissa.
Miehillä on sama shilwar kamiz asu, kamiz miehillä on pitkähelmainen paita, usein kauluksella. Joskus kirjailtukin.
Tässä esimerkki nykymuodista Karachin muotiliikkeestä.
maanantai 31. tammikuuta 2011
Who is Soursob Bob?
He has written this, anyway:
"Do you think we are heading someplace good?
Or do you think we are someplace good already?
And we don't have to travel very far
to get where we already are?"
-Soursob Bob-
"Luuletko, että ollaan menossa johonkin kivaan paikkaan?
Vai luuletko, että ollaan jossain kivassa paikassa jo nyt?
Eikä silloin tarvitsekaan matkustaa kovinkaan kauas
päästäksemme sinne, missä jo olemme?"
"Do you think we are heading someplace good?
Or do you think we are someplace good already?
And we don't have to travel very far
to get where we already are?"
-Soursob Bob-
"Luuletko, että ollaan menossa johonkin kivaan paikkaan?
Vai luuletko, että ollaan jossain kivassa paikassa jo nyt?
Eikä silloin tarvitsekaan matkustaa kovinkaan kauas
päästäksemme sinne, missä jo olemme?"
Lahore alkaa palata ajatuksiini
Lahore, the ever mystical and fascinating city creeps into my thoughts. I have been there many times, and would like to spend there the entire 6-7 weeks we have for Delhi, Karachi and other places that come up with our loose travel plan. First by Finnair to Delhi, possibly a visit north of Delhi to Solan (close to Shimla), then by train to Amritsar, then to the Indian-Pakistani border. We walk across the border to Wagah, basically on the outskirts of Lahore, visiting the Old Town and lots of relatives. Then to Raiwind, a small country town just 30 km from Lahore, to meet Naheed and Babar with their family.
Then on to Karachi on the Arabian Sea down south. From there possibly a flight to Mumbai, possibly Kerala, then heading back to Delhi, and it´s surroundings. Six-seven weeks seems to be too short a time, although only just thinking about it!
I found the best description of Lahore´s past and present in the link here. Just noticed I wrote this in English, maybe have changed my language in my mind to prepare for the journey, although I want to converse mostly in Urdu to learn more.
Jatkossa kirjoitan matkasta tietenkin suomeksi! Jääköön teksti englanniksi tähän. Linkki Lahoren historiaan ja nykypäivään on hienoin näkemäni. Huomaa myös kiehtovat kuvat ja videot. Saa nähdä miten matka lopulta oikein muotoutuukaan! Kunhan ensin saisimme ne viisumit!
Then on to Karachi on the Arabian Sea down south. From there possibly a flight to Mumbai, possibly Kerala, then heading back to Delhi, and it´s surroundings. Six-seven weeks seems to be too short a time, although only just thinking about it!
I found the best description of Lahore´s past and present in the link here. Just noticed I wrote this in English, maybe have changed my language in my mind to prepare for the journey, although I want to converse mostly in Urdu to learn more.
Jatkossa kirjoitan matkasta tietenkin suomeksi! Jääköön teksti englanniksi tähän. Linkki Lahoren historiaan ja nykypäivään on hienoin näkemäni. Huomaa myös kiehtovat kuvat ja videot. Saa nähdä miten matka lopulta oikein muotoutuukaan! Kunhan ensin saisimme ne viisumit!
torstai 27. tammikuuta 2011
Nenäpäivä ja El Corrector
Irma, Arja vai Sirkka? Huoahdus yksinäisyyttä, kupponen kahvia, silitetty pöytäliina. Siitäkö saisi romaanin? Kuka sellaista lukisi?
Mikko Rimminen sellaisen romaanin on kirjoittanut, ja Nenäpäivä voitti tämän vuoden Finlandia-palkinnon. Kirjaa on myyty yli 50 000 kappaletta (dekkareiden ja Riikka Pulkkisen Totta-teoksen kanssa viiden parhaiten myyneen kirjan joukossa viime vuonna). Aloitin kirjan eilen ja muutama sivu jo sai vastaamaan noihin kysymyksiin innostuneena; no uskon, tämä onkin aika hyvä juttu. Jo ensimmäiset sivut lupaavat paljon. En ehtinyt enempää, sillä avanto nukutti enkä halunnut pilata lukukokemusta niin väsyneenä.
Siihen istumaan Irma ja Marja-Liisa jäivät illalla (vai olivatko ne Arja ja Sinikka, ei sillä ole väliäkään) eivät puhu oikeastaan mistään , juovat kahvia lähiökaksiossa, ikkunasta näkyy ostarin nurkalle juuri ja juuri, oikein mitään ei ole tapahtunut, mutta haluan kiireesti jatkaa lukemista.
Kerron sitten enemmän. Tai ehkä en, hakekaa ja lukekaa kirja. Kaikkialla toitotetaan, miten kirja on vaikeuksissa. Niitä heitetään kaatopaikalle! EI!
Ostin sen oikeastaan Aishalle ja matkalukemisekseni, mutta koska olen menossa Australiaan elokuussa, en malta olla lukematta ja lähetän kirjan Aishalle postissa.
Madridin lentokentällä en voinut olla menemättä kirjakauppaan. Olihan siellä englanninkielisiä kirjoja, mutta keksin, että ostan Meksulle espanjankielisen kirjan. Annoin itselleni tehtäväksi ymmärtää pienellä espanjankielentaidollani ostaa takakannen perusteella mielenkiintoisen kirjan, jonka kirjoittaja olisi espanjalainen ja että kirja olisi yhteiskunnallisesti kiinnostava.
Sanavarastooni kuuluvat sellaiset sanat kuin basura (roskat) ja carabiniero (aseenkantaja) sekä medio kilo (puoli kiloa), joten kirjan takakannen lukeminen ei tuottane hurjempia yllätyksiä.
Valituksi tuli Ricardo Menéndez Salmón, El Corrector. Ymmärsin, että hän on Espanjan eturivin kertojia, filosofian lisensiaatti Oviedon yliopistosta. Meksu voi sitten kertoa, kun saatte kirjan mitä se pitää sisällään. Arvioisin, että jonkinlainen korjaamaton katastrofi tapahtui tiedotusvälineissä, tositarinan pohjalta kirjoitettu fiktio. Rakkauden tultakin takakansi lupaa, jos oikein luin.
Mikko Rimminen sellaisen romaanin on kirjoittanut, ja Nenäpäivä voitti tämän vuoden Finlandia-palkinnon. Kirjaa on myyty yli 50 000 kappaletta (dekkareiden ja Riikka Pulkkisen Totta-teoksen kanssa viiden parhaiten myyneen kirjan joukossa viime vuonna). Aloitin kirjan eilen ja muutama sivu jo sai vastaamaan noihin kysymyksiin innostuneena; no uskon, tämä onkin aika hyvä juttu. Jo ensimmäiset sivut lupaavat paljon. En ehtinyt enempää, sillä avanto nukutti enkä halunnut pilata lukukokemusta niin väsyneenä.
Siihen istumaan Irma ja Marja-Liisa jäivät illalla (vai olivatko ne Arja ja Sinikka, ei sillä ole väliäkään) eivät puhu oikeastaan mistään , juovat kahvia lähiökaksiossa, ikkunasta näkyy ostarin nurkalle juuri ja juuri, oikein mitään ei ole tapahtunut, mutta haluan kiireesti jatkaa lukemista.
Kerron sitten enemmän. Tai ehkä en, hakekaa ja lukekaa kirja. Kaikkialla toitotetaan, miten kirja on vaikeuksissa. Niitä heitetään kaatopaikalle! EI!
Ostin sen oikeastaan Aishalle ja matkalukemisekseni, mutta koska olen menossa Australiaan elokuussa, en malta olla lukematta ja lähetän kirjan Aishalle postissa.
Madridin lentokentällä en voinut olla menemättä kirjakauppaan. Olihan siellä englanninkielisiä kirjoja, mutta keksin, että ostan Meksulle espanjankielisen kirjan. Annoin itselleni tehtäväksi ymmärtää pienellä espanjankielentaidollani ostaa takakannen perusteella mielenkiintoisen kirjan, jonka kirjoittaja olisi espanjalainen ja että kirja olisi yhteiskunnallisesti kiinnostava.
Sanavarastooni kuuluvat sellaiset sanat kuin basura (roskat) ja carabiniero (aseenkantaja) sekä medio kilo (puoli kiloa), joten kirjan takakannen lukeminen ei tuottane hurjempia yllätyksiä.
Valituksi tuli Ricardo Menéndez Salmón, El Corrector. Ymmärsin, että hän on Espanjan eturivin kertojia, filosofian lisensiaatti Oviedon yliopistosta. Meksu voi sitten kertoa, kun saatte kirjan mitä se pitää sisällään. Arvioisin, että jonkinlainen korjaamaton katastrofi tapahtui tiedotusvälineissä, tositarinan pohjalta kirjoitettu fiktio. Rakkauden tultakin takakansi lupaa, jos oikein luin.
tiistai 25. tammikuuta 2011
Melkein kaikki tiet vievät nyt Pakistaniin, ja samalla reissulla Intiaan
Viime aikoina on tapahtunut asioita sellaisella vauhdilla ja muutoksien kera, etten ole oikein ehtinyt blogissa mukaan. Alunperin minun piti matkustaa näinä päivinä Australiaan Kaakkois-Aasian kautta. Lennossa matkatoimistossa istuessani, sitä ennen yllättävät ja onnelliset aamun uutiset saatuani, samalla istumalla neuvotellen matkakumppanini kanssa puhelimessa, kohde vaihtui Intiaan ja Pakistaniin. Siellä on jo poikani lomalla Kiinan opiskeluistaan. Pakistanissa asuimme 5 vuotta vuodesta 1986 ja olemme kukin käyneet siellä yhdessä ja erikseen muutaman kerran. Australian matka siirtyy jonnekin elokuun vaiheille.
Nyt odotan viisumia muutaman päivän sisällä. Etsin komeroista shilwar kamiz-asujani, sandaaleita ja muuta kesävaatetta. Karachissa on ns. talvi eli sitä voisi verrata parhaisiin Suomen kesäpäiviin.
Sillä välin Sakun raportti Pakistanista tässä:
Lomalle Pakistaniin
Kokeet ovat läpi. Ja Pakistanissa on tarkoitus viettää loma. Lentoaika Dalianista Karachiin oli yli kymmenen tuntia ja eri lentokentillä odotteluja samanmoinen määrä, joten matka-aika oli kokonaisuudessaan nippanappa alle vuorokauden. Vieressäni viimeisellä etapilla Dubaista Karachiin istui lukutaidoton kristitty pakistanilaispoika, joka oli tyytyväinen saapuessaan kotimaahansa, rukoili sen verran tiuhaan Jeesusta, kun nousimme ja laskeuduimme. Autoin häntä muun muassa täyttämään saapumiskortit. Uhmakkaasti nimetyllä maan isän lentokentällä (Qaid-e-Azam Airport) puhkesin väsymyksestä huolimatta hymyyn. Lapsuusmuistot tulvivat mieleeni.
Passia tarkastaessa naisvirkailija kysyi syytä saapumiselleni. Vastasin englanniksi, kun sillä kielellä esitettiin kysymys. Oleskeluosoitteen tiesin lukuun ottamatta numeroa, jonka jatkuvasti unohdan. Kun vastasin, että phupponi (isän isosisko) pitäisi olla vastassa. Kysyi hän: So, you are basically Pakistani? Ajattelin, että parempi vastata urduksi: Abbu Pakistan se hai. Isä on Pakistanista vastauksen jälkeen pamahti leima ja kommentti: urdu bolte he to bolo bhai! Khuda hafiz! Eli: jos urdua puhut, niin puhu veliseni! Jumalan huomaan eli hyvää päivänjatkoa! Vastasin hänelle vitsikkäästi kutakuinkin, että: apke saat baat karke angrezi bilkul bhul gea eli kanssanne puhuttuani unohdin englannin täysin ja jatkoin laukkuhihnoille. Tullista pääsin läpi ilman ongelmia.
Ei ollut ketään vastassa. Soitin lentokentältä tätini (Poppy phuppo) talolle ja käskin sanomaan isännälle ja emännälle, että tulevat hakemaan lentokentältä pikapikaa. Luulivat, että saapuisin vasta helmikuussa. Puhelu oli urduksi ja tajusin vasta puhelun päätyttyä, että en puhunut talon palvelijalle, vaan tätini miehelle (Baba-Saulat), jonka kanssa harvoin puhun urdua, vaikka olen muun muassa saanut häneltä nimeni. Baba-Saulat itsekin luuli puhuvansa jollekin muulle kuin minulle puhelimessa, kun ei odottanut meikäläiseltä (onnekkaasti) virheetöntä urdua. Puhelimen vieressä istunut ukkeli pyysi puhelusta huikeaa 750:n rupiin hintaa paikallispuhelusta. Tarjosin viisikymppistä, joka oli myös aika paljon puhelusta, mutta sattui olemaan pienin seteli, jonka taskusta löysin. Ei kevannut, joten tarjosin Kiinan yuaneja, kun ei dollareita ollut. Halusi satasen, mutta annoin kympin. Mietin mielessäni, että olisi ukkeli vain ottanut 50 rupiaa. Olisi ollut arvossa enemmän kuin antamani yuanit. Kuitenkin, mies tienasi varmasti puhelusta moninkertaisesti sen, mitä on tottunut saamaan.
Alle tunnin odottelun jälkeen Baba-Saulat ja tätini saapuivat. Tätini talo on muuttunut hyvin vähän, vaikka en tunnistanut yhtään palvelijoista. Ainoastaan yksi tunnisti minut ja ihmetteli uutta hiustyyliäni.Minulla on ollut pitkä ponnari kymmenvuotiaasta yli kaksikymppiseksi ja se on erikoista Pakistanin miehillä. Monet alueen kaupoista ja ravintoloista ovat yhä toiminnassa ja ympäristö on hyvin samanlainen. Täytyy mainita, että asumme aika varakkaassa naapurustossa, joka tuntuu joskus hyvin kaukaiselta verrattuna Pakistanin todellisiin realiteetteihin.
Poliittisesti ja taloudellisesti Pakistan on niin sanotusti ”pohjalla”. Harvinaisen hyvän armeijan diktaattorin jälkeen on Pakistan vajonnut ”demokratian” uudelleennousun myötä tilanteeseen jossa korruptio rehottaa ja varakkaat maaherrat ostavat maaorjiensa äänillä itsensä takaisin valtaan. Armeija oli muun muassa aiemmin sulkenut kyseisten maaherrojen omia yksityisvankiloita. Demokratia ei toimi maassa, jossa lukutaito on parhaimmillaan muutamaa kymmentä prosenttia! Pahin on kuitenkin se, että ruoka maksaa kolminkertaisesti sen, mitä maksoi kymmenen vuotta sitten. Ilman, että palkat ovat paljoakaan nousseet. Monet toivovat, ettei pohja petä… noususta niin väliä.
Pakistanilainen isoisäni tuli Tanskasta (jossa asuu) käymään juuri päivää ennen kuin saavuin Karachiin. Ja kaksi isäni veljistä on mahdollisesti tulossa käymään myös. Taitaa olla isompi kokoontuminen tällä kertaa. Kotona olen. En Lappeenrannan Tirilässä omenapuiden varjossa, vaan naapurustossa Karachin saastepilven alla. Portillamme aseistettu vartija.
Shao Lai Te
Nyt odotan viisumia muutaman päivän sisällä. Etsin komeroista shilwar kamiz-asujani, sandaaleita ja muuta kesävaatetta. Karachissa on ns. talvi eli sitä voisi verrata parhaisiin Suomen kesäpäiviin.
Sillä välin Sakun raportti Pakistanista tässä:
Lomalle Pakistaniin
Kokeet ovat läpi. Ja Pakistanissa on tarkoitus viettää loma. Lentoaika Dalianista Karachiin oli yli kymmenen tuntia ja eri lentokentillä odotteluja samanmoinen määrä, joten matka-aika oli kokonaisuudessaan nippanappa alle vuorokauden. Vieressäni viimeisellä etapilla Dubaista Karachiin istui lukutaidoton kristitty pakistanilaispoika, joka oli tyytyväinen saapuessaan kotimaahansa, rukoili sen verran tiuhaan Jeesusta, kun nousimme ja laskeuduimme. Autoin häntä muun muassa täyttämään saapumiskortit. Uhmakkaasti nimetyllä maan isän lentokentällä (Qaid-e-Azam Airport) puhkesin väsymyksestä huolimatta hymyyn. Lapsuusmuistot tulvivat mieleeni.
Passia tarkastaessa naisvirkailija kysyi syytä saapumiselleni. Vastasin englanniksi, kun sillä kielellä esitettiin kysymys. Oleskeluosoitteen tiesin lukuun ottamatta numeroa, jonka jatkuvasti unohdan. Kun vastasin, että phupponi (isän isosisko) pitäisi olla vastassa. Kysyi hän: So, you are basically Pakistani? Ajattelin, että parempi vastata urduksi: Abbu Pakistan se hai. Isä on Pakistanista vastauksen jälkeen pamahti leima ja kommentti: urdu bolte he to bolo bhai! Khuda hafiz! Eli: jos urdua puhut, niin puhu veliseni! Jumalan huomaan eli hyvää päivänjatkoa! Vastasin hänelle vitsikkäästi kutakuinkin, että: apke saat baat karke angrezi bilkul bhul gea eli kanssanne puhuttuani unohdin englannin täysin ja jatkoin laukkuhihnoille. Tullista pääsin läpi ilman ongelmia.
Ei ollut ketään vastassa. Soitin lentokentältä tätini (Poppy phuppo) talolle ja käskin sanomaan isännälle ja emännälle, että tulevat hakemaan lentokentältä pikapikaa. Luulivat, että saapuisin vasta helmikuussa. Puhelu oli urduksi ja tajusin vasta puhelun päätyttyä, että en puhunut talon palvelijalle, vaan tätini miehelle (Baba-Saulat), jonka kanssa harvoin puhun urdua, vaikka olen muun muassa saanut häneltä nimeni. Baba-Saulat itsekin luuli puhuvansa jollekin muulle kuin minulle puhelimessa, kun ei odottanut meikäläiseltä (onnekkaasti) virheetöntä urdua. Puhelimen vieressä istunut ukkeli pyysi puhelusta huikeaa 750:n rupiin hintaa paikallispuhelusta. Tarjosin viisikymppistä, joka oli myös aika paljon puhelusta, mutta sattui olemaan pienin seteli, jonka taskusta löysin. Ei kevannut, joten tarjosin Kiinan yuaneja, kun ei dollareita ollut. Halusi satasen, mutta annoin kympin. Mietin mielessäni, että olisi ukkeli vain ottanut 50 rupiaa. Olisi ollut arvossa enemmän kuin antamani yuanit. Kuitenkin, mies tienasi varmasti puhelusta moninkertaisesti sen, mitä on tottunut saamaan.
Alle tunnin odottelun jälkeen Baba-Saulat ja tätini saapuivat. Tätini talo on muuttunut hyvin vähän, vaikka en tunnistanut yhtään palvelijoista. Ainoastaan yksi tunnisti minut ja ihmetteli uutta hiustyyliäni.Minulla on ollut pitkä ponnari kymmenvuotiaasta yli kaksikymppiseksi ja se on erikoista Pakistanin miehillä. Monet alueen kaupoista ja ravintoloista ovat yhä toiminnassa ja ympäristö on hyvin samanlainen. Täytyy mainita, että asumme aika varakkaassa naapurustossa, joka tuntuu joskus hyvin kaukaiselta verrattuna Pakistanin todellisiin realiteetteihin.
Poliittisesti ja taloudellisesti Pakistan on niin sanotusti ”pohjalla”. Harvinaisen hyvän armeijan diktaattorin jälkeen on Pakistan vajonnut ”demokratian” uudelleennousun myötä tilanteeseen jossa korruptio rehottaa ja varakkaat maaherrat ostavat maaorjiensa äänillä itsensä takaisin valtaan. Armeija oli muun muassa aiemmin sulkenut kyseisten maaherrojen omia yksityisvankiloita. Demokratia ei toimi maassa, jossa lukutaito on parhaimmillaan muutamaa kymmentä prosenttia! Pahin on kuitenkin se, että ruoka maksaa kolminkertaisesti sen, mitä maksoi kymmenen vuotta sitten. Ilman, että palkat ovat paljoakaan nousseet. Monet toivovat, ettei pohja petä… noususta niin väliä.
Pakistanilainen isoisäni tuli Tanskasta (jossa asuu) käymään juuri päivää ennen kuin saavuin Karachiin. Ja kaksi isäni veljistä on mahdollisesti tulossa käymään myös. Taitaa olla isompi kokoontuminen tällä kertaa. Kotona olen. En Lappeenrannan Tirilässä omenapuiden varjossa, vaan naapurustossa Karachin saastepilven alla. Portillamme aseistettu vartija.
Shao Lai Te
perjantai 14. tammikuuta 2011
Niin ihanan onnellinen paiva
Paiva, jota en koskaan tule unohtamaan!
Takaisin kotoisassa lumimaisemassa. Vaikkakin mieleni viela palaa helposti Benalmadenan bougainvillean ja sitruunoiden pihaan ja maagisiin auringonnousuihin.
Takaisin kotoisassa lumimaisemassa. Vaikkakin mieleni viela palaa helposti Benalmadenan bougainvillean ja sitruunoiden pihaan ja maagisiin auringonnousuihin.
tiistai 11. tammikuuta 2011
Katselen Afrikkaan
Katselin suoraan Afrikkaan.
Heräsin aamulla vahingossa ensimmäisen valohämärän pilkottaessa Sierra Calamorron rinteellä. Onnekseni jäin seuraamaan opaalisen hauraan auringon nousua terassille, edessä kaartui Välimeri. Hämärästä Välimerestä hahmottui taivaanrannalla pieniä kummallisia sinisenharmaita kumpuroita, joita ihmettelin. Sitten ymmärsin. Afrikka oli siellä. Pian valoisammasa näin koko rannikon selvästi.
Parin päivän päästä palaan takaisin Lappeenrantaan. olemmekin aika viilettäjiä koko perhe. Saku on nyt matkalla Kiinan Dalianista Pekingin ja Dubain kautta Pakistaniin. Aisha siirtyy pian Uuden Seelannin Dunedinista takaisin Melourneen.
Kuvien ja kertomusten kanssa palaan pian.
Heräsin aamulla vahingossa ensimmäisen valohämärän pilkottaessa Sierra Calamorron rinteellä. Onnekseni jäin seuraamaan opaalisen hauraan auringon nousua terassille, edessä kaartui Välimeri. Hämärästä Välimerestä hahmottui taivaanrannalla pieniä kummallisia sinisenharmaita kumpuroita, joita ihmettelin. Sitten ymmärsin. Afrikka oli siellä. Pian valoisammasa näin koko rannikon selvästi.
Parin päivän päästä palaan takaisin Lappeenrantaan. olemmekin aika viilettäjiä koko perhe. Saku on nyt matkalla Kiinan Dalianista Pekingin ja Dubain kautta Pakistaniin. Aisha siirtyy pian Uuden Seelannin Dunedinista takaisin Melourneen.
Kuvien ja kertomusten kanssa palaan pian.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
