Vuonna 1961 onnistui luokkaretkemme Leningradiin ensimmäisten ryhmämatkalaisten joukossa, joita silloiseen Neuvostoliittoon alkoi päästä. Saimme mukaan venäläisemigranttimummon Tirilästä oppaaksemme. Huomenna me silloiset matkalaiset tapaamme 50-v. luokkakokouksessa Lauritsalan yhteiskoululla.
Siihen aikaan ei vielä matkusteltu juuri Ruotsia edemmäs; siksi Leningrad oli ihmeellinen uusi maailma meille pikkukaupungin teineille. Ihmeellinen Pietari on minulle vieläkin, useiden käyntien jälkeenkin. Voisin kulkea Eremitaasin takana kulkevalla Millionnaja-kadulla taas uudelleen ja kohdata Dostojevskin siellä, seurata Fontanka-kanavan laitaa Anna Ahmatovan kotimuseoon, jossa Ahmatovan ajan tunnelma purkautuu sydäntä tykyttäväksi, melkein pelokkaaksi oloksi. Anna Ahmatova on ollut rohkea. 1961 olimme liian nuoria tietääksemme mistä tuo rajan läheisyyden pelon ja jännityksen tunne tuli. Hotellisiivojamme halusivat ostaa nailonsukkamme ja takin päältä, siitä pieni jännitys. Totta kai tiesimme, että siinä oli riskinsä.
Huomion veivät palatsit, kirkot, Nevski Prospektin mahtipontisuus ja muut meille elämää suuremmat kaupungin piirteet, sekä nuoret miehet, jotka piirittivät meitä 15-vuotiaita tyttöjä urakalla. Leningrad Pietarina on yhä tuossa niin lähellä, yksi maailman upeimmista kaupungeista heti rajan takana. Jos neukkuvallasta ei ole muuta iloa, on ainakin se, että Pietarin historialliset merkit ovat hyvin säilyneet ja nyt osin hienosti kunnostettuina. Kuvia emme silloin osanneet ottaa maisemista, sen ajan kuvat olivat enimmäkseen pieniä tiukkoja ryhmäkuvia. Pietari Suuren patsaan juurellakin kuva otettiin ilman Pietarin päätä.
(Minut tunnistaa itse ompelemastani muodikkaasta asusta, pallokuosinen puku ja hattu...)
Tekstit
