Verta ja karamellivärejä

1. Olav Christopher Jenssen, näyttely Kiasmassa, kuva Petri Virtanen /Kuvataiteen keskusarkisto
2. With You (Separation Picture II), Stiina Saaristo 2007 (kuva: Stiina Saaristo, Savon Sanomat)

Pikku poneja...niitä "my little ponies" kirkkaan pastellikaramellivärisinä siinä, mihin silmäni ensin osuu. Siirrän katsettani; yksityiskohtia toisensa perään. Keiju, nukkeja, kasa leluja kuin K-marketin leluhyllystä. Kas, keiju takoo tytön käsivarteen pienellä vasarallaan naulaa. Hämmentynyt katse liukuu värien mukana ponin selkää pitkin. Poni nakertaa tytön reittä veri tirskuen.

- Tulee mieleen Facebookin pikkunallet, sydämet ja muut lahjat, joita siellä tursuaa kaverilta toiselle, sanon Aishalle.
- Ai, en ajatellutkaan sellaista tulkintaa, vastaa vierellä Aisha.
- No minusta ne facebookin jutut on vähän , ei nyt näin irvokkaita ne, vaan makeilevia, ja niitä on helppo lähettää kavereille ajattelematta mitään, kuin tylsiä tikareita, ja toiset lähettelevät niitä jatkuvasti niin että ne alkavat ahdistaa.
- En voisi ottaa seinälleni, vaikka nämä ovatkin raastavan koskettavia.

Mutta niin, tarkemmin katsottuna Stiina Saariston maalauksen tyttölapsi onkin vihaisen, rievuttavan näköinen nainen. Asento on kuin pikkutytön leikkimässä tavarapaljouden keskellä. Mekko on sievä. Ruumis groteskin lihallinen. Museon sisääntulo toi maalauksen eteen yllättäen ja lähelle kasvoja. Ensin osui eteeni söpö poni, sitten veritahrat, naistytön väkivaltaa käskevä sairas katse. En ollut mitenkään tutustunut taiteilijaan tai hänen töihinsä jotakin lehdessä näkemääni mainosta lukuuunottamatta. Tämä kuva oli kuitenkin irvokkuudessaan potenssiin sata (museon mainoskuvat ovat laimeimmasta päästä). Vastalause silikonikauneudelle?
(Jälkeenpäin luin, että taiteilija käyttää itseään mallina peilistä saadakseen oikean ilmeen. Esitetyssä filmissä Stiina Saaristo oli kaunis ja upea nainen, kaukaisesti muistuttaen maalauksien naista).

Vilkaisin museon muita kokoelmia, mutta niitä ei oikein voinut katsoa näiden jälkeen. Ne tuntuivat paperinpalasilta, mitäänsanomattomilta (vaikka eivät sitä tietenkään ole!). Stiina Saariston työt olivat vain niin vahvoja ja vaativia. En löytänyt kertomastini maalauksesata kuvaa, yllä toinen maalaus samasta näyttelystä.

Aishan toive viimeisenä päivänä ennen Melbourneen lentoa oli käydä Amos Andersonin taidemuseossa. Viikolla kävimme Kiasmassa. Mieleen jäi puinen fortunapeliä jotenkin muistuttava "ikiliikkuja", joka rauhalliseen tahtiin syötti metallikuulia, jotka tippuivat pyöreisiin koloihin. Yksi jäi kolojen väliin ja kiehtoi meitä, eivätkä seuraavat parikymmentä kuulaa osuneet siihen. Tulimme takaisin jonkin ajan päästä ja se oli vieläkin siinä. Olisi tehnyt mieli sohaista, ja puhalsimme muutaman kerran. Mitä ne ovat museoissa, vartijoita? tuli siihen lähelle, olivatkohan nähneet meidät monitorissa.

Norjalaisen Olav Christopher Jenssenin näyttely oli helppo katsella. Kirkkaita väreja melkein kuin Stiina Saariston maalauksissa, mutta mikä ero! Jensen maalaa pintoja, raikkautta, pintoja kuin maisemia. Muuten, miksi museoiden esittelykuviin laitetaan vähiten edustavat kuvat, niin täällä kuin Amos Andersonilla. Ainakin minun mielestäni.

Oikeilla jäljillä.... toinen näyttely Kiasman esitteen mukaan "Nykytaide kopioi, kierrättää, kommentoi ja sämplää ympäröivän maailman kuvia ja viestejä - sen jälkiä. Niitä löytyy läheltä ja kaukaa: ihmisruumista mainoskuviin ja muropaketeista kaupunkitilaan." Ehkäpä näyttely oli liian lähellä kaikkea sitä, mitä ohitamme kaupungilla ja kulkiessamme kaiken aikaa ja siksi ei ehkä antanut aihetta ajatella sen enempää, se oli liian tuttua, kuten töhryä seinillä tai viivakoodia. Kannanotto sellaisenaan. Ajattelin, että näyttely olisi hyvä esittää kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden välein, jolloin saataisin vertailupointteja kultakin vuosikymmeneltä .