torstai 7. tammikuuta 2010

Ole läsnä

Kärräsin 80-luvun kamalalla hiekanruskealla kuviosametilla päällystetyn nojatuolin kammarini. Se jopa pyörii ja keinuu. Olin aikonut antaa sen pois. Se on sittenkin paras istua! Huomasin, että puisessa kiikkutuolissa saan selän kipeäksi, jos pidän läppäriä sylissä. Aikaisemmin asetin läppärin pöydälle, nyt olen oppinut läppäröimään oikeesti läppäri polvella. Ja kun hiirta ei ole, nyt sujuu näilläkin mitä-ne-nyt-on näppäimillä.

Laitoin valkosipulit sukkiin, istuin uuden elämän saaneeseen tuoliin - viereen pari klementiiniä ja televisiossa ohjelma Stalinista ja Stalinin suunnittelemasta grandioosista Moskovasta, joka ei koskaan toteutunut. Osia vain, kuten ihmettelemämme neukkurakennukset, 7 sisarusta. Metrot ovat siltä ajalta. Moskovan upeat metrot. Taiteilijan näköinen, olisi voinut olla juutalainen Eugene, kiharapitkätukkainen mies pysähtyi neuvoman meitä. Suunnitteli reitin miten pääsisimme haluamallemme asemalle. Huomattuaan, ettemme ymmärtäneet mitään metron reiteistä tai Moskovastakaan, vei hän meidät ulos, käveli vauhdikkaasti toiselle asemalle Kremlin kupeella ja varmisti, että pääsemme suoraan metrolla Leningradin asemalle, josta pian junamme Siperiaan päin lähtee. Meiltä oli mennyt kokonaan taju miten valtavaan kaupunkiin olimme joutuneet. Hienosti tehty.

Televisiossa on meneillään sarja nykyajan kymmenen käskyä, jotka ryhmä erilaisia ihmisiä päättää keskustelemalla. Tänään käskyksi saatiin kutakuinkin: Teen jotakin ilmaston puolesta. Eilinen kuului: ole läsnä.

Keskustelu keskittyi muistini mukaan aika lailla nykypäivän viestimiin, miten puhelin, skypettely ja muu sellainen käsitetään. Jäi minusta aika yksipuoliseksi jutteluksi. Onhan viestittelyn maailma muuttunut viime aikoina, mutta läsnä oleminen on muutakin. Kuten vierailu kutsumatta pullapitkon/viinipullon kanssa kaverin luo. Vai voiko sellaista enää te hdä?

Poikani, eilen 25 vuotias, kertoi minulle joitakin kuukausia sitten, jokseenkin eläkkeellejäämisaikoihin:

-Kuule äiti, olemme siskon kanssa jutelleet, tää on ihan vakava asia, että pidämme sinusta huolta sitten kun tarvitset sitä. Olemme luvanneet toisillemme järjestää sen missä tahansa olemmekin. Ei sinun tarvitse mennä vanhainkotiin.

Ajatellaanko, että itsenäiseen elämään vanhempia ei enää tarvita? Käydään ehkä viemässä joulukukkanen. Onhan valtion tehtävä hoitaa vanhukset tässä maassa, eikö niin sanota! No eivät kaikki tietenkään sano näin, mutta paljon sellaista olen nähnyt.

Sain juuri puhelun iäkkäältä serkultani, joka suuresta perheestään huolimatta on nyt kovin yksinäinen kun ei pysty paljoakaan yksin liikkumaan. Muistui mieleeni, että Juha Itkonen kertoi mainitussa tv-ohjelmassa soittaneensa isoäidilleen vanhainkotiin.
-Mitä kuuluu sinne päin?
-No mitä luulet kuuluu helvettiin.
Juha Itkonen kertoi mummonsa olevan 90-vuotias ja terävä kuin partaveitsi, mutta fyysisiltä voimiltaan heikko ja siksi vanhainkodissa. Ainoa vaihtoehto?


Lapseni kasvoivat 5 vuotta Pakistanissa. Pakistanin mummo, dadi, oli heille läheinen.
Aikoinani anoppini kysyi minulta, saako tulla asumaan meidän luoksemme Karachiin muuttaessamme - Tottakai, vastasin. Näin saimme samaan syssyyn kotiimme koko joukon sukulaisia vierailuille, entisiä perheen palvelijoita tervehdyskaynneille ja totta kai, nähdäkseen ulkomaalaisen miniän. Pari kuukautta ajattelin asuvani rautatieasemalla ja pidin matkalaukkua valmiina poislähtöön. Sitten totuin ja osasin ottaa omaa aikaa. On ihan totta, 5 vuotta Pakistanissa olivat elämäni parhainta aikaa, kiikkerästä alusta huolimatta. Ole läsnä oli avain siihen. Aina oli joku läsnä. Kotona mummo, välillä pitkilläkin vierailuilla sukulaisia. Yhdessä sitten tehtiin kaikkea mahdollista, kokoonnuttiin illansuussa grillaamaan suurella joukolla milloin kenenkin luona. Ei koskaan varsinaista lastenhoito-ongelmaa. Ei koskaan yksinäistä mummoa.

Jo asuessamme Australiassa mummo asui meillä vuoden verran ennen lasten syntymää. Setä Sam tulla tupsahti Skotlannista kohta kun pienet kaksoset olivat syntyneet ja huomattuaan tilanteen otti keittiön haltuunsa ja viipyi pari kuukautta. Sain rauhassa hoidella pieniä keskosia, 18 päivittäistä maitopuolloa ja vaipat päälle!

Suomessa myöhemmin asuessamme anoppi sitten vieraili meillä, muutaman kesäkuukauden kerralla . Tiesin jo entuudestaan, millaisen lääkärin Jehangir mummo tarvitsisi. Niinpä kutsuin egyptiläisen tohtori Khalidin kotiimme. Mummo sai rauhassa kertoa huolensa lääkärillemme, joka aasialais/afrikkalaiseen tapaan tiesi, että lääkärin hoito on muutakin kuin laastarin laittoa ja reseptin kirjoittamista. Sielunhoitoa. Eihän meidän mummolla oikeastaan mitään vikaa ollut.

Olen viime aikoina käynyt äidin kanssa erilaisien lääkäreiden vastaanotoilla ja yhtä poikkeutta lukuunottamatta kaikki ovat olleet viileän asiallisia, turhan nopeita vanhalle ihmiselle edes pysyä perässä hoitoasioissa. Minäkin saan olla tarkkana.
Poikkeus oli virolainen poliklinikkalääkäri, joka jaksoi kuunnella ja jutella erikseen kaikkien käytäväpaikalla toimenpiteitä odottelevien ikäihmisten kanssa . Ja sellaisella kielellä, että äitikin ymmärsi.

Tämä kirjoitelmani kiertäytyy siiihen suuntaan, että joudun sanomaan, että aasiaalainen mentaliteetti on merkitsee läsnäoloa. Siellä elämä on todella paljon yhteisöllisempää. Mutta, muistanpa omasta lapsuudestani, että silloin oltiin enemmän läsnä; meilläkin asui mummo ja kylänraitilla oltiin tekemisessä naapureiden kanssa ja talkoilla rakennettiin milloin mitäkin.

Kävimme sukuloimassa kysymättä, käskemättä. Jos ketään ei ollut kotosalla, laitoimme pihaluudan oven eteen, merkiksi kotiin palaaville, että joku oli käynyt ovella. Ei tarvinnut eikä kenelläkään ollut, puhelimia, jolla sovittaisiin viikkojen päähän "sopiiko että tulen joku ilta".

2 kommenttia:

  1. Ihania sanoja. Kunpa tämä tajuttaisiin Suomessa viimeinkin eikä yhä kylmemmäksi ja individualistiseksi käynyt kehitys väärään suuntaan enää jatkuisi.

    VastaaPoista
  2. Onneksi meilläkin on ihania maahanmuuttajia ja monet heistä hoitoalalla ovat tuoneet hieman lämpöä ja kotimaansa tapaa hoitaa juuri esimerkiksi vanhuksia.

    VastaaPoista