ELÄ niin kauan kuin olet elossa.

Olen miettinyt miten saisin elämäni yksinkertaiseksi.
Olen miettinyt uskonko jumalaan.

ELÄ niin kauan kuin olet elossa.

Jossakin blogissa oli tuo ylläoleva lause pitkässä listassa uudenvuodenlupauksia. Lause riittää minulle uuden vuoden lupaukseksi. Ei minulla kuitenkaan ole tapana tehdä uudenvuodenlupauksia. Pitäähän sellaisia lupauksia voida tehdä milloin vain ja yrittää pitää ne yhtä kaikki. No, ehkä tarvitaan tällaisia kimmokkeita.

Olen lukenut kosmologian professori, tietokirjailija Kari Enqvistin kirjaa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat.Sen lukeminen pitikin jättää hetkeksi, koska se melkein räjäytti ajatukseni. Yksinkertaisella tavalla. Kirja käsittelee ymmärrettävällä tasolla jumalan olemassaoloa ja maailmankaikkeuden olemusta, asioita, joita olen ajatellut aina välillä tiiviistikin.
Kirja käsittelee Enqvistin vanhempien kuoleman kautta yksityisestä yleiseen suuria kysymyksiä.

Olen etsinyt kauan lukioajoilta, aina joskus tiiviimmin, joskus onnellisena tyytyen siihen, mitä sanon nytkin: tämä elämä tässä on elämän tarkoitus. Vuosituhansia ovat viisaat yrittäneet selvittää suuria kysymyksiä. Vastauksia ei ole ollut.

Ehkä suurin yksittäinen syy mietteisiini viime aikoina on ollut ikävä traaginen tapahtuma ystäväperheessä. Kolme lasta jäi äidittömäksi. Äiti murhattiin. Tapahtuma saa minut kysymään, voiko jumala olla niin julma, että sallii sellaisen. Onko jumala olemassa? Nyt juuri sanoisin helposti: ei, ei ole.

Nyt juuri on tapahtunut tragedia Espoossa ostoskeskuksessa. Kuka voi lohduttaa omaisensa menettäneitä?
Ei minusta uskonnoilla ole siihen keinoja.

Haluaisin myös kertoa ihanasta joulusta ja uudenvuoden vaihteesta perheessämme. Sainhan tyttäreni, hänen sulhasensa ja tulevat appivanhemmat Australiasta luokseni. Luonto on upeinta vuosiin tutustua talvisiin asioihin. Juuri tänään aurinko paistoi matalalla pihan tähtiä vilkkuville hangille niin upeasti. Kerroin vieraille, miksi lumi narskuu kivasti kenkien alla kun on melkein -20 C pakkasta. Tai miten koirat rakastavat lumessa peuhaamista eivätkä siihen palellu.

Ja vieraat poseerasivat melkein lumen alla nuokkuvassa pihakeinussa. Istuivat lumisessa keinussa.

Ne ovat ihania muistoja. Mutta kun en saa pois mielestä näitä traagisia tapahtumia. Kun aioin kirjoittaa iloisista päivistä aussien kanssa, jokin sisälläni tuli sanomaan, kuinka voit iloita kun toiset ovat menettäneet elämänsä turhaan. Miten paljon surua on toisille annettu ja miksi?

No, olen juuri nyt yksin, siksi nuo ajatukset saavat sijan. En kylläkään ole ollenkaan surumielisyyteen taipuvainen. Olen optimistinen.

Ilta on tummunut, nuoret ovat Helsingissä, äitini nukkuu aikaisin alakerrassa, ja iloisista asioista kirjoittaminen ei tunnu ihan oikealta juuri nyt, kun olo tuntuu hieman haikealta. Kun Aisha on kaukana Australiassa opiskelemassa, ikävöin kyllä, mutta eri tavoin kun nyt ,silleen järkevästi kun on siellä ja voimme usein skypettää ja viestittää. Nyt kun ovat vain tuossa Helsingissä ,ikävä on sellainen konkreettisempi . Mutta tapaamme aivan pian ja vietämme vielä kaun yhdessä ennenkuin lentävät takaisin Melbourneen helmikuun alkupuolella.