Anoppikokelas

Aamusella piti herätä ajoissa. Ensiksi hiiva pullataikinaa varten. Sitten 10 litran pataan herneet. Tämä anoppikokelas yrittää tosissaan. Tuollaisesta aussivävystä on pidettävä kiinni. Ja jos vävypoika pitää korvapuusteista niin sitten kolme pellillistä korvapuusteja on tehtävä. Hernerokka ei nyt sinänsä kuulu tähän sarjaan. Sattui nyt samaan aamuun sen keitto.

Siispä herneet porisemaan. Parin kilon kimpale kaunista possunpaistia siihen. Luutakin pitää olla, siitä tulee makua. Ei mitään suikalesuipuloita, sanoi äitini 87-v. Niitä leikataan jostain kolosista ja mitä ne nyt sitten on. Haluan leikata itse. Silloin saa tuoretta. Kauimmaiseen marketiin siis, missä on kunnon lihatiski. Samalla ostimme kolmenlaista metvurstia, sillä tuleva vävypoika pitää metvurstista.
Mittailtuamme hernekeittourakkaa eli varaamiamme aineita, piti hakea naapurista isompi kattila.

Toisekseen, on mukava laittaa sellaisia herkkuja, joista molemmat pitävät. Saamme tyttären ja vävyn (kutsun tästedes vävyksi, sillä ovathan tyttäreni ja vävy asuneet yhdessä parisen vuotta ja häistäkin on ollut puhetta)harvoin tänne Suomeen. On mahdollista vuoden-kahden päästä kandipaperit saatuaan LaTrobe yliopistosta, että molemmat tulevat Helsinkiin jatko-opintoihin, jos pääsevät. Opiskeluaineet ovat antropologia, historia ja kansainvälinen politiikka.

Anopin miellyttämisestä tuli mieleeni ystäväni, joka aloitti kirjoittamaan hindiksi kirjeitä tulevalle anopilleen. Muistin, että itsekin kirjoitin omalle, silloin jo anopille, urdunkielisiä kirjeitä. En osannut vielä arabiankielisiä kirjaimia, mutta kirjoitutin ne toisilla. En teeskennellytkään osaavani, kirjeen loppuun kirjoittaja kirjasi kirjoittavansa puolestani.

Ai niin, tämähän on toisin päin, minähän olen jo anoppi (tais siis melkein). Mutta vävypojan miellyttäminen on silti tärkeää, ettei hän juoksisi karkuun. Pitäähän minun pitää tyttäreni puolta.

Ihana vävy.

Nyt sitten istumme kammarissani. Tytär virkkaa minulle violettia kaulaliinaa mummonneliöistä. Taidanpa keittää kahvit korvapuustein. Siitä muistui mieleeni edellisen vierailun korvapuustitapaus. Olin tehnyt lähtiäisiksi kasan korvapuusteja ja antanut vävylle ison paperipussillisen mukaan matkaevääksi Australiaan. Tytär kertoi sitten ihmetelleensä, kun vävy ahtoi korvapuusteja ennnen koneeseen nousua. Vävy oli hämmästyneenä todennut, ettei haluaisi niitä heittää poiskaan. Nimittäin australialaisten lentokenttäkontrooli ruoan suhteen on ankara, avoimia ruokia ei voi viedä ulos eikä sisään lentokentillä. Pussissa oli reilut kymmenen korvapuustia.

Juuri nyt minä vain istun onnellisena ja katselen noita kahta onnellista, jotka ovat pari viikkoa vielä luonani. Sitten Helsinkiin ja Somerolle, kunnes 8. tammikuuta nuoret matkaavat takaisin Melbourneen. Ikävä helpottuu, kun ajattelen, että ehkä reilun vuoden päästä tulisivat opiskelemaan Suomeen!