Mie ja sie, myö ja hyö

Mie ja sie on tarttunut puheeseeni nopeasti. Tai eivät tarttuneet. Tämähän on lapsuuteni murre.
Miksi sitä kutsuisikaan? Etelä-Karjalan murre. Kun sitä tunnustelen, tulee mieleen monta tapaa sanoa sama asia. Alueella on siirtokarjalaisia, jotka ovat tuoneet omat vaikutteensa. Vanhemmat ihmiset puhuvat varsinkin ympäröivissä kylissä mielestäni ihanaa vanhahtavaa murretta. Mitään tarkkaa kielioppia tästä murteesta olisi vaikea kirjoittaa, uskoisin mie.

Tultuamme Suomeen Pakistanista lasten ollessa 7-vuotiaita kirjauduimme ekalle luokalle. Opettaja katsoi minua ja kysyi: Puhuvatko lapsesi suomea?
No tottahan toki, ilman muuta puhuvat! Kysyhän heiltä itseltään. Ja sieltä tuli tasaisen varmasti omaa murrettani puhtaana. Opettaja ihmetteli: ihan meijän murteella!

En ollut itsekään huomannut, että pari vuosikymmentä ulkomailla olivat palauttaneet kieleni "kotiin", ennenkuin palasin. Olin puhunut suomea lapsilleni omalla murteellani. Pakistanissa kun ei silloin ollut muita suomenkielisiä lapsia, oli kielen oppiminen minun varassani.

Aikuisia suomalaisia (meitä oli 5 naista kymmenen miljoonan Karachissa silloin) tapasin silloin tällöin, mutta eipä heistä ollut lasten leikkikaveriksi, eivätkä heidän lapsensa osanneet kukaan suomea! Kerroinkin lapsilleni paljon tarinoita. Serkut Piia ja Terhi äänittivät videoita, siis lasten ohjelmia ja lähettivät meille.

Vesijuoksemassa tapasin eilen juoksijakaverin, jonka tytär asuu aussimiehineen Sydneyssä. Mummo oli kovin onneton, sillä hänen lapsenlapsensa ei osaa ollenkaan suomea. Äiti ei ole kielten sekoittumisen pelossa halunnut puhua lapselleen suomea.

Se on kyllä väärä käsitys. Lapset oppivat jopa 9 kieltä, jos ne kaikki tulevat luonnollista tietä. Niin, että äiti puhuu yhtä kieltä, isä toista, mummo kolmatta ja niin edelleen. Tämän tiedon sain aikoinaan ennen lasteni syntymää kielitieteilijäperheeltä, jossa lapset puhuivat 5 eri kieltä sujuvasti. Niinpä sitten meillä opittiin sujuvasti 3 eri kieltä, suomea, englantia ja urdua. Punjabi tuli siinä mukana neljänneksi, eri kieli sekin on, mutta lähellä urdua.

Kielitaito on upea pääoma lapsille. Lapsi oppii kieltä sienen tavoin ja asteittain sellainen maaginen imukyky häviää. Yli kymmenvuotias lapsi ei enää opi samalla tavalla, oppii kuitenkin vielä hyvin,mutta ainavaikeammaksi ja opiskeltavaksi uusi kielitulee. Ei pikkulapsille tarvitse näyttää kielioppia tai kertoa miten taivutetaan sanoja ja mikä on astevaihtelu tai essiivi. Sen kielen vaan imaisee.

Aikuisena melkein välttämätön on jonkinasteinen kieliopin tutkiminen. Koetin opetella ensin urdua Pakistanissa korvakuulolta. Opin kyllä keittiökieltä, ja opin sanomaan muutamia fraaseja. Mutta vasta kieliopin ja sanaston opiskeleminen kirjasta ja opettajan johdolla sai lumipallon kierimään.

Mie haen muikut hallista ja lepuskat sit Lemin mummolt. Myö putsataa ne kalat, ens kieritellää ruisjauhois ja sit paistetaa vois. Maistaha siekii!