tiistai 25. tammikuuta 2011

Melkein kaikki tiet vievät nyt Pakistaniin, ja samalla reissulla Intiaan

Viime aikoina on tapahtunut asioita sellaisella vauhdilla ja muutoksien kera, etten ole oikein ehtinyt blogissa mukaan. Alunperin minun piti matkustaa näinä päivinä Australiaan Kaakkois-Aasian kautta. Lennossa matkatoimistossa istuessani, sitä ennen yllättävät ja onnelliset aamun uutiset saatuani, samalla istumalla neuvotellen matkakumppanini kanssa puhelimessa,  kohde vaihtui Intiaan ja Pakistaniin. Siellä on jo poikani lomalla Kiinan opiskeluistaan. Pakistanissa asuimme 5 vuotta vuodesta 1986 ja olemme kukin käyneet siellä yhdessä ja erikseen muutaman kerran.  Australian matka siirtyy jonnekin elokuun vaiheille.

Nyt odotan viisumia muutaman päivän sisällä. Etsin komeroista shilwar kamiz-asujani, sandaaleita ja muuta kesävaatetta. Karachissa on ns. talvi eli sitä voisi verrata parhaisiin Suomen kesäpäiviin.


Sillä välin Sakun raportti Pakistanista tässä:
Lomalle Pakistaniin
Kokeet ovat läpi. Ja Pakistanissa on tarkoitus viettää loma. Lentoaika Dalianista Karachiin oli yli kymmenen tuntia ja eri lentokentillä odotteluja samanmoinen määrä, joten matka-aika oli kokonaisuudessaan nippanappa alle vuorokauden. Vieressäni viimeisellä etapilla Dubaista Karachiin istui lukutaidoton kristitty pakistanilaispoika, joka oli tyytyväinen saapuessaan kotimaahansa, rukoili sen verran tiuhaan Jeesusta, kun nousimme ja laskeuduimme. Autoin häntä muun muassa täyttämään saapumiskortit. Uhmakkaasti nimetyllä maan isän lentokentällä (Qaid-e-Azam Airport) puhkesin väsymyksestä huolimatta hymyyn. Lapsuusmuistot tulvivat mieleeni.

Passia tarkastaessa naisvirkailija kysyi syytä saapumiselleni. Vastasin englanniksi, kun sillä kielellä esitettiin kysymys. Oleskeluosoitteen tiesin lukuun ottamatta numeroa, jonka jatkuvasti unohdan. Kun vastasin, että phupponi (isän isosisko) pitäisi olla vastassa. Kysyi hän: So, you are basically Pakistani? Ajattelin, että parempi vastata urduksi: Abbu Pakistan se hai. Isä on Pakistanista vastauksen jälkeen pamahti leima ja kommentti: urdu bolte he to bolo bhai! Khuda hafiz! Eli: jos urdua puhut, niin puhu veliseni! Jumalan huomaan eli hyvää päivänjatkoa! Vastasin hänelle vitsikkäästi kutakuinkin, että: apke saat baat karke angrezi bilkul bhul gea eli kanssanne puhuttuani unohdin englannin täysin ja jatkoin laukkuhihnoille. Tullista pääsin läpi ilman ongelmia.

Ei ollut ketään vastassa. Soitin lentokentältä tätini (Poppy phuppo) talolle ja käskin sanomaan isännälle ja emännälle, että tulevat hakemaan lentokentältä pikapikaa. Luulivat, että saapuisin vasta helmikuussa. Puhelu oli urduksi ja tajusin vasta puhelun päätyttyä, että en puhunut talon palvelijalle, vaan tätini miehelle (Baba-Saulat), jonka kanssa harvoin puhun urdua, vaikka olen muun muassa saanut häneltä nimeni. Baba-Saulat itsekin luuli puhuvansa jollekin muulle kuin minulle puhelimessa, kun ei odottanut meikäläiseltä (onnekkaasti) virheetöntä urdua. Puhelimen vieressä istunut ukkeli pyysi puhelusta huikeaa 750:n rupiin hintaa paikallispuhelusta. Tarjosin viisikymppistä, joka oli myös aika paljon puhelusta, mutta sattui olemaan pienin seteli, jonka taskusta löysin. Ei kevannut, joten tarjosin Kiinan yuaneja, kun ei dollareita ollut. Halusi satasen, mutta annoin kympin. Mietin mielessäni, että olisi ukkeli vain ottanut 50 rupiaa. Olisi ollut arvossa enemmän kuin antamani yuanit. Kuitenkin, mies tienasi varmasti puhelusta moninkertaisesti sen, mitä on tottunut saamaan.

Alle tunnin odottelun jälkeen Baba-Saulat ja tätini saapuivat. Tätini talo on muuttunut hyvin vähän, vaikka en tunnistanut yhtään palvelijoista. Ainoastaan yksi tunnisti minut ja ihmetteli uutta hiustyyliäni.Minulla on ollut pitkä ponnari kymmenvuotiaasta yli kaksikymppiseksi ja se on erikoista Pakistanin miehillä. Monet alueen kaupoista ja ravintoloista ovat yhä toiminnassa ja ympäristö on hyvin samanlainen. Täytyy mainita, että asumme aika varakkaassa naapurustossa, joka tuntuu joskus hyvin kaukaiselta verrattuna Pakistanin todellisiin realiteetteihin.

Poliittisesti ja taloudellisesti Pakistan on niin sanotusti ”pohjalla”. Harvinaisen hyvän armeijan diktaattorin jälkeen on Pakistan vajonnut ”demokratian” uudelleennousun myötä tilanteeseen jossa korruptio rehottaa ja varakkaat maaherrat ostavat maaorjiensa äänillä itsensä takaisin valtaan. Armeija oli muun muassa aiemmin sulkenut kyseisten maaherrojen omia yksityisvankiloita. Demokratia ei toimi maassa, jossa lukutaito on parhaimmillaan muutamaa kymmentä prosenttia! Pahin on kuitenkin se, että ruoka maksaa kolminkertaisesti sen, mitä maksoi kymmenen vuotta sitten. Ilman, että palkat ovat paljoakaan nousseet. Monet toivovat, ettei pohja petä… noususta niin väliä.

Pakistanilainen isoisäni tuli Tanskasta (jossa asuu) käymään juuri päivää ennen kuin saavuin Karachiin. Ja kaksi isäni veljistä on mahdollisesti tulossa käymään myös. Taitaa olla isompi kokoontuminen tällä kertaa. Kotona olen. En Lappeenrannan Tirilässä omenapuiden varjossa, vaan naapurustossa Karachin saastepilven alla. Portillamme aseistettu vartija.

Shao Lai Te

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti