..."kirjavanaan tatuointeja ja lävistyksiä"

Istuin punaisella sohvalla Lappeenrannan kirjastossa lukemassa runoraadin innoittamana Pentti Saaritsan uusinta runokirjaa Tatuointia ja lävistyksiä. Ihmettelin hetken kirjan nimeä (en pidä tatuoinneista ja lävistyksistä), mutta takakannen nimiruno selitti sen, oivasti, niinhän se on.  Huomasin lainata kirjan, niin kovasti innostuin, luin illalla viimeiseksi ja nyt aamulla taas. Ne runot kestävät monta lukemista.

Kirjastomme, järjestäkää lisää runoraateja, lukusali oli täysi! Tälläinen pienen kaupungin eri laitoksia yhdistävä toiminta yhdistää ja tuo helpossa paketissa satunnaisellekin kirjastossa kävijälle teatterin, runot, orkesterinkin; miten oiva tapa käyttää julkista rakennusta. Sitäpaitsi, monet lainaajat jäivät kuuntelemaan vaikka eivät sen takia alunalkaen tulleetkaan. Säilytetään kaikki kirjastot, pienet ja isot, syrjäisetkin! Minun koulukirjastoni Kaukaan koululla ei ole enää ollut olemassa kymmeniin vuosiin. Sieltä sain oman lukuinnostukseni alun.

Kirjojen päivä tänään.  Runot olivat viime vuoden suomalaisia runoja. Raatilaiset olivat paikkakunnan vaikuttajia; kaupunginorkesterin kapellimestari, teatteria rakastava opettaja, sanavalmis pankinjohtaja, miehekäs yliopistomies ja pirteä fysioterapeutti-poliitikko. Kommentit olivat hersyviä, ja paljon parempia kuin telkkarin runoraatilaisten kommentoinnit. Kaupunginteatterin näyttelijöiden Ilona Pukkilan ja Samuli Punkan tulkinnat olivat oma hieno esityksensä, emmehän me kuulijat etukäteen tienneet mitkä runot olivat mukana. Television Runoraadin tapaan edettiin, juontajana dramaturgi Helena Anttonen.

Voiton vei Pentti Saaritsan runo. Raatilaiset eivät selvästikään pitäneet nykyrunojen tekotaiteellisista elementeistä, mutta eivät pitäneet myöskään Anja Erämajan ryöppyävästä arkidraamallisesta proosarunosta, jota eivät oikein raatilaiset runoksi hyväksyneetkään, vaikka itse tarina vakuutti dramatiikkaa tihkuvana ajankuvana. Ilona Pukkila sai lukea sen jopa kahdesti, siitä pidettiin, mutta ei runona. Toiseksi tuli Lappeenrannan kuuluisuus muista ansioista, rokkari Jouni Hynynen selkeällä runollaan. Siinä  oli kuluneet kirkonkivet ja mäkkäri vastakkain aseteltuna. Joidenkin mielestä liiankin osoittavasti. Jos vertaa Pentti Saaritsaan; en sanoisi Jounia runoilijaksi vielä.

Tibor Boganyi, unkarilaissyntyinen kapellimestarimme, haki runoista musiikillisuutta, jatkuvuutta, kaarta eli alkua, keskikohtaa ja loppua - ja loppusointuja, eikä juuri syttynyt näille viidelle runolle ja antoi reilusti nelosia ja viitosia.  Opettaja Susanna Kauppi ilmoitti ainoana pitävänsä erityisesti nykyrunoudesta, ei kaivannut loppusointuja ja selitti meille muutamia hienoja sanoja kuten mikä on metafora ja paradoksi.  Sanavalmis pankkimies Risto Kiljunen etsi myös loppusointuja, ja löysikin puolisellaisen yhden runon kolmelta riviltä. Kalle Mickelsen, rento yliopistomies, esitti harkittuja havaintoja ja Maarit Eskola, fysioterapeutti, oli myöskin vanhemman runouden ystävä.

Aloin lukemaan Pentti Saaritsan runokirjaa Tatuointeja ja lävistyksiä kirjastossa, mutta sehän piti lainata, innostuin ja ihastuin niin. Haluaisin jakaa ne runot kaikki tässä kanssanne. No, Pentti Saaritsa on lähellä omaa ikäluokkaani. Onkohan sillä jotain tekemistä; kokemus kuuluu runoissa, eikä konstailua tarvitse. En hämmenny teistä enää sanat, kirjoittaa Saaritsa heti runon ensi rivillä. Mutta pankinjohtajamme, noissa kirjan runoissa oli hienoja sanoja, jopa reippaasti latinaa. Mitäs siitä olisit sanonut! Kirjan uumenista löytyi myös loppusoinnullisia runoja.

Runot selvittävät hellästi, vähän surumielisesti meidän paikkamme maailmankaikkeudessa; mietin minkä kohdan voisin siteerata nimirunosta, mutta se on poimittava tähän kokonaisena. Lukijoidenkin iloksi, toivottavasti!  Runot ovat jotenkin lämpimän hyväksyviä siitä mitä olemme, paikoin pessimistisiä ja surumielisiäkin, yhteiskuntakriittisiä, mutta ei vaikeasti ja katkeillen, poiketen nuorien runoilijoiden runoista, jotka ovat jotenkin samantapaisia uuden muodon hakemisessa;  niissä  on liiallista etsimistä, uusien kielikuvien väkisyyttä, katkelmallisuutta, ja runoja on joskus vaikea tunnistaa yksittäisen runoilijan ääneksi, ne tunnistaa kyllä uuden runoilijasukupolven ääneksi helposti.

En pidä siitä, että lukija saa tehdä hurjasti työtä, että pysyy yleensä runon matkassa, mutta pidän siitä, että runoa voi tulkita monilla tavoin. Pentti Saaritsa, ehkä kokemuksellaan, kirjoittaa minulle juuri oikealla tavalla koskettavia runoja. Mikä kulunut sana tuo koskettavia runoja; runoista puhuttaessa tulee helposti eteen sanoja, jotka ovat kuluneet ja joita en haluaisi käyttää.

Istuin mukavasti sohvalla ihan edessä. Vilkaisin taakse ja lukusalissa oli enimmäkseen keski-ikäisiä tai vanhempia naisia. Mitä se sanoo? Eivätkö miehet lähde maanantai-iltana kuuntelemaan runoraatia?Eivätkö miehet lue runoja? Kirjoittavat kuitenkin paljon. Yksi suosikeistani on Risto Ahti. Löysin hänen runojaan illan poistomyynnistä.
Pentti Saaritsan runoraadin voittanut runo kokoelmasta Tatuointeja ja lävistyksiä (2009)

En hämmenny teistä enää, sanat
vanha trimmattu sekakuoro
joka viritti yölaulun, aamulaulun.
Sanat, jotka aina tulitte
ja asetuitte lauseeksi, ja lauseista
syntyi tämä tajunnan tila
joka tervehtii teitä hyvin lyhyenä
onnen hetkenä. Oi yölaulu,
aamulaulu, auringon vedetty kello,
ja turvallisen tuntuinen normaalilämpö
joka ihmisten kömmittyä pystyyn
jäi vielä hetkeksi lakanalle
kuin elävä ruumislöytö, ilon lastu
yön ihmeellisestä verstaasta.

Kirjan nimiruno
(runoilla ei ole nimiä, luettuani kokoelman voisi sanoa, että kaikkien runojen yhteinen nimittäjä on tatuointeja ja lävistyksiä)

Kun rauha on laskeutunut,
mikä silloin on laskeutunut:
mitä huomattavaa meistä on jäänyt
avaruuteen kiertämään,
radalleen,
mikä vapahtava kuvio?
Mutta kiertää se sittenkin,
ja universumi on kirjavanaan
tatuointeja ja lävistyksiä,
ja siinä täysin kaltaisemme,
omaksi kuvaksemme luotu.

Samaan aikaan kirjastossa oli poistettujen kirjojen myynti. Voi ihanuutta, eurolla sai kirjan. Kotona ovat seinät täynnä kirjoja, joita en ole lukenut ja kellarissa vielä, sillä tänne ovat hinautuneet myös kaikki tyttären kirjat. Suurin osa niistäkin varastossa laatikoissaan.  Koetin rajoittaa keräilyäni, mutta kaksi sylillistä sain kannettua autoon. No, onneksi tytär rakastaa kirjoja, niin ne jäävät elämään jälkeeni.
Mirkka Rekola, Maailmat lumen vesistöissä
Mika Waltari, mielikuvituksen jättiläinen, toim. Ritva Haavikko
Risto Ahti, Valitse minut
Venäjä Ilja Gazunovin taiteessa
William Butler Yeats, Runoja
Pentti Saarikoski, Eino Leino legenda jo eläessään
Aila Meriluoto, Lauri Viita
Pentti Nieminen, Päivät kuin nuolet
Jyrki Pellinen, Minä matkustan, aurinko paistaa

Ennen kirjastoa kävin avannolla. Ihana raikas olo. Ennen kirjastoa olin pari tuntia Maailmankauppa Sikitikossa vapaaehtoisena. Jossain välissä järjestelin sulavia kattolumia valumaan talon nurkalta kauemmas, putki vain jäätyy aina yöllä, kauhoin vesipöntöstä vettä, ettei se valu yli. Aamulla kävin äidin kanssa terveyskeskuksessa ja pankissa. Tästä päivästä voi seurata mitä tahansa. Tästä kirjoituksesta tuli pitkä, innostuin.